Lukijoilta: Opettajat ja oppilaat jälleen uuden edessä

Epäusko. Epävarmuus. Pelko. Kyyneleet ja huoli.

Sanoja ja samalla tunteita, joita maaliskuinen ilta nosti pintaan pääministerin kertoessa koulujen sulkemisesta. Yhtäkkiä meidän vanhempien ja teidän opettajien oli luotava lapsille jatkuvuus oudossa tilanteessa. Oli synnytettävä mielikuva turvallisuudesta, pyyhittävät omat kyyneleet ja lakaistava pelot piiloon sisälle. Olimme uuden edessä.

Alkua ei kai voi kuvailla kuin sanalla kaaos. Sitä se oli kotona, ja sitä se oli varmasti myös teillä opettajilla.

Yhtäkkiä kotona oli lapsia ja aikuisia, toisilleen rakkaimmat ja läheisimmät, silti tässä uudessa arjessa toisilleen vieraat.

Moneltako sinulla on palaveri? Onko kamera päällä? Onko ruokaa? Mä tarvin apua. Iskä, miksi sä olet koko ajan koneella? Miksen mä saa olla kavereiden kanssa? Äiti, mua itkettää.

Helmiviestit, Teamsit, matikan kokeen päässälaskut ja jo unohdetut numeraalit ja nominatiivit.

Miten opettaa lapselle, kun ei itsekään osannut tai osasi omasta mielestään, mutta lapsi kertoi, ettei se noin mene.

Miten ne lapset, jotka yksin avasivat koneen, lukivat hiljaa ääneen ja lämmittivät ruoan mikrossa?

Illat opeteltiin äidin ja isän kanssa. Lähetettiin tehtävät ja valmistauduttiin huomiseen. Puhelimesta, tietokoneesta ja kait joskus äidistäkin oli illalla akku loppu.

Yöllä lapsi hiipi viereen, painautui kainaloon, varasti peiton. Latasi itseään ja äitiään.

Mutta lopulta me kaikki opimme. Me vanhemmat opimme rakentamaan taas robotteja, kaarnalaivoja, taittelemaan origameja otsarypyt oieten.

Opimme luomaan uudet kodin rutiinit, opimme hitusen hölläämään ja lennättämään leijaa lounastunnilla.

Opimme laittamaan palavereissa itsemme mykäksi, kun lapsi tuli kysymään, koska syödään. Ja lapsi oppi luottamaan siihen, että viikonloppuna viimeistään ollaan ajan tasalla.

Lapsi oppi täyttämään tiskikoneen ja tekemään salaatin. Ja keittämään päiväkahvin. Ja isät oppivat laittamaan ne verkkarit jalkaan, kun opettajat niin Facebookissa toivoivat.

Te opettajat autoitte meitä onnistumaan. Te loitte uuden kouluarjen, uuden tavan toimia. Olemalla läsnä, olematta läsnä.

Voimme vain kuvitella, kuinka monta yön pimeää tuntia valvoitte pohtien parhaita käytänteitä, murehditte sitä lasta, joka ei tänäänkään vastannut, äänititte lukukirjan kappaleita, opitte puhumaan kameralle.

Ja lapset oppivat luottamaan, että sinä olet siellä ja autat. Opitte opettamaan lapsen sijaan koko perhettä. Ja tuitte meitä, niin kuin te aina tuette. Ette olisi voineet onnistua paremmin!

Ja juuri kun me opimme ja te opitte, olimme jälleen uuden edessä.

Epäusko. Epävarmuus. Pelko. Kyyneleet ja huoli. Ne ovat yhä täällä.

Uusi normaali on täynnä turvavälejä, käsien pesua ja kieltoja. Se on samalla oppimista, opettamista, välittämistä ja kannustusta.

Kiitos opettajat, että jälleen autatte meitä ja huolehditte tästä päivästä ja huomisesta.

Tänään me taputamme teille. Kiitos!

Toukolanpuiston koulun vanhempaintoimikunnan puolesta

Sanna Takala

Seinäjoki

Kommentoi