Lukijoilta: Puhun vain suomea

Kersti Bergrothilla on kaksi lyhyttä kirjoitelmaa, joiden nimi on Kieliä. Jokaisen pitäisi lukea molemmat, mutta koska kukaan ei lue, poimin tähän niiden pääkohdat ja maustan omilla havainnoillani.

Ensimmäinen kirjoitelma kannustaa tarttumaan uusiin kieliin avoimin mielin: ”uuden kielen oppiminen on huvittava seikkailu”. ”Se joka ei osaa lukea ulkomaalaista kirjallisuutta alkukielellä, menettää suuria nautinnon ja kehityksen mahdollisuuksia”.

Olen sisuskalujani myöten samaa mieltä.

Kuka tahansa voi oppia vieraan kielen, ja harrastusta voi jatkaa kuinka vanhaksi hyvänsä. Olen huomannut, että jokainen vieras kieli on myös ranta, jota huuhtoo ennen kohtaamaton käännöskirjallisuuden valtameri. Sekin tarjoaa nautintoa ja kehityksen mahdollisuuksia.

Annetaanko käpälää?

Toisen kirjoitelman opetus on, että vierasta kieltä ei pidä käyttää turhaan. Tämä ohje ei opeta vaikenemaan vaan käyttämään rohkeammin suomen kieltä ja vaatimaan sitä myös muilta.

Suomalaisten kielitaito ansaitsee maailmalla usein vilpitöntä ihailua. Syystäkin: Suomi oli maailman ensimmäinen maa, joka päätti opettaa kaikille kansalaisilleen äidinkielen lisäksi vähintään kaksi muuta kieltä.

Tulokset näkyvät. Suomalaisten osaaminen tunnustetaan. Minäkin olen paistatellut tyytyväisenä tällaisen tunnustuksen valossa.

Bergroth kohtasi samantapaista ihailua jo 1900-luvun alkupuolella, mutta aavisti siinä myös jotain häiritsevää.

Se on aivan liian aulista: ”Kun jonkin suuren kansan jäsen sanoo sinulle: ’Te olette äärettömän etevä!’ niin se merkitsee samaa, kuin jos sinä kiität Mustia siitä, että se antaa käpälää sievästi. Sinä olet ulkomaalainen eläin, joka teet konsteja koko näppärästi.

Täysi kunnia sinulle! Hän puolestaan on täysin rauhallinen, vaikka ei osaisi yhtään mitään.”

Tunnistan tilanteen. Hänkin voisi tehdä huvittavan seikkailun ja opetella kielen, mutta jostain syystä hän ei sitä tee.

Onko hän tyhmä? Tuskin. Laiskako? Hmm. Minun täytyy mukautua ja taipua, mutta hän pysyy mukavuusalueellaan. Ei ole reilua.

Minusta kielitaitoa pitää vaatia molempiin suuntiin. Kersti Bergroth päätti, että parin sadan vuoden kuluttua hänkään ei osaa mitään muuta kieltä kuin suomea.

Summa summarum

On tärkeää osata vieraita kieliä. Taidollani voin sivistää itseäni ja hoitaa asioita maailmalla.

Kenties voin myös pelastaa tilanteen, kun kohtaan satunnaisen matkailijan, tutkijan tai maahanmuuttajan, joka ei osaa täkäläistä kieltä. Silloin minä voin loistaa.

Sen sijaan kielitaitoni alkaa kangerrella, kun kohtaan Suomessa pitkään – sanokaamme viisi tai kymmenen vuotta – oleskelleita ihmisiä.

Kielitaitoni loppuu kokonaan, kun asioin suomalaisten kanssa. Silloin voin katsoa muita suoraan silmiin ja sanoa Bergrothin tavoin: ”Ikävä kyllä minä puhun vain suomea.” Näin joudun sanomaan omassa työpaikassani, Helsingin yliopistossa, yhä useammin.

Aluehistorian ja kulttuuriperinnön tutkimusjohtaja

Kommentoi