Lukijoilta: Suomalaisesta hallintomallista

Tärkeämpää kuin riidellä maakuntaverosta olisi keskustella suomalaisesta hallintojärjestelmästä kokonaisuudessaan. Nykyinen järjestelmä on selkeää jatketta runsaan sadan vuoden takaa. Suomalaisen hallintojärjestelmän perustana on kahden Suomea aikoinaan hallinneen valtion, Ruotsin ja Venäjän, keskusvaltajohtoiset ja jopa erityisen autoritaariset hallinnot. Muunlaista perusmallia ei olisi varmaankaan 1918–20 myllerryksessä voinut repäistä ohi vakiintuneiden järjestelmien. Vahvan keskusjohtoisen vallan takuupuolueina olivat varsinkin kokoomuksen edeltäjä vanhasuomalaiset ja myös demarit ja vasemmisto kokonaisuudessaan. Kokoomushan ajoi sekasortoisessa tilanteessa vuonna 1918 läpi jopa kuninkaanvaalin.

Suomen läänit olivat pitkään valtionhallinnon aluejako, joka oli käytössä vuodesta 1634 vuoteen 2009. Läänit eivät olleet ”aluehallinnon” edeltäjä, vaan tärkeä osa keskusjohtoista valtiollista hallintoa. Pitkän ajan kuluessa hallintojärjestelmää on pala palalta yritetty kehittää. Ongelmana on aina ollut se, että hallintomallia on ollut pakko päivittää pala palalta.

Keskusjohtoisuuden takuupuolueina ovat olleet kokoomus, rkp, kristilliset ja vasemmisto kokonaisuudessaan, myös vihreät. Vähempää keskusjohtoisuutta kannattavat keskusta ja perussuomalaiset. Näistä asetelmista on saatu perustava erimielisyys asiasta.

Nyt kun alueelliselle hallinnolle on saatu alku sotemaakuntien myötä, tulisi miettiä vakavasti, että sekä valtion että suurelta osin myös kuntien tehtävät siirrettäisiin maakuntien hoidettavaksi. Samalla maakuntien itsehallinnollista statusta tulisi vahvistaa jopa laajan itsehallinnon alueelle.

Utopistisesti voisi ajatella, että hallinto kehittyisi jopa laajahkon liittovaltiollisen hallinnon suuntaan. ”Osavaltioita” voisi olla paljon vähemmän kuin sotemaakunnat. Elinvoimaisiksi saataisiin 7–9 sotemaakuntaa.

Keskushallinnon rooli jäisi yhteisten asioiden hoitoon, kuten ulko- ja puolustus- sekä EU-politiikka, samoin valtiollinen verotus ja alueiden erilaiset tukitoimet.

Myös eduskunnan roolin ja koostumuksen tulisi seurata kehitystä. Eduskuntaa voitaisiin pienentää ja muodostaa se 2-kamariseksi, jossa toinen, esimerkiksi 50-jäseninen, olisi alueiden kamari ja toinen, vaikkapa 100-jäseninen ”kansalaiskamari”. Jäsenten valinta, päätöksenteko ja vähemmistösuojat voisivat olla nykyisten liittotasavaltojen käytäntöjen tapaiset (vrt. esim. Alankomaat).

Länsieurooppalaisten valtioiden hallinnollinen malli on pääasiassa liittovaltiollinen. Ainakin Italia, Espanja, Ranska, Saksa, Sveitsi, Belgia ja Alankomaat nojaavat itsehallinnollisten alueiden hallintoihin. Alueiden kokokaan ei ole varsinainen este, sillä esimerkiksi Sveitsissä on asukasluvultaan aika pieniä kantoneja. Suomessa 7-9 aluetta olisivat täysin toimintakelpoisia.

Nykyaikaiset länsieurooppalaiset yhteiskunnat nojaavat hajautettuun hallintomalliin, vaikka ovatkin monet perustuslaillisia monarkioita. Niissä monarkialta on käytännössä viety kaikki yhteiskunnallinen valta demokraattisille elimille.

Osa utopistista skenaariotani ovat verotuksen muutokset. Maakuntaveron tulisikin olla ns. päävero ja ”liittovaltiollinen” vero ja kunnallisvero tätä pääveroa tukevaa. Tässäkin järjestelmässä verotukselliset kiistat ainakin osittain säilyisivät, mutta niin ne säilyvät kaikissa. Pääasiallinen verotus ratkaistaisiin subsidiaariteetti-periaatteen mukaisesti mahdollisimman lähellä verotuoton käyttämisestä. Näin vähenisivät myös iänikuiset kiistat etelän superkolmion verotuottojen jaon suhteen eri alueille.

Maakuntien laaja itsehallinnollinen asema kehittäisi kunkin alueen omaleimaisia vahvuuksia ja antaisi maakuntien oman ilmeen kehittyä. Maakunnat voisivat omilla päätöksillään kehittää omaa aluettaan eikä vaan odotella valtiovallan hyväksymisiä ja rahoituspäätöksiä toimintoihinsa. Selkeä ongelma keskusvallan toiminnassa on, ettei siinä voida ottaa huomioon minkään alueen erityisiä tarpeita, koska päätökset pitää tehdä koko valtiota koskeviksi. Tällainen toiminta, kuten on havaittu, on aina aiheuttanut suuriakin riitoja, varsinkin suhteessa Helsinki kontra ”maakuntien Suomi”.

Tietysti tämä utopistinen ajatelmani on vain raakile ilman yksityiskohtien selvittelyä, mutta minusta tämän tyyliseen hallinnolliseen ratkaisuun on Suomessakin pakko jossain vaiheessa mennä. Onko se sitten 10 vai 20 vuoden tähtäimellä. Toivon että ennemmin kuin myöhemmin.

Lasse Kojonen

Ilmajoki

Kommentoi