Lukijoilta: Ujo rakko

Kiitos Ilkka-Pohjalainen, kiitos Armi Auvinen, kiitos Pekka maanantaina 9.3. julkaistusta ujoa rakkoa käsittelevästä artikkelista. Pian 50 vuotta asiasta kärsineenä, jotain siitä tiedän minäkin, mutta koskaan en ole nähnyt aiheesta näin laajaa ja ymmärtävää kirjoitusta.

Omalla kohdallani vaiva alkoi itää murrosiässä 1970-luvun alkupuolella keskikoulun wc:ssä. Se jalostui mm. parin terveystarkastuksen yhteydessä epäonnistuneen virtsakokeen myötä.

Loput kouluvuodet kuitenkin sujuivat melko hyvin, kun kehitin taidon, että koulupäivien aikana ei tarvinnut käydä wc:ssä.

Armeijassa sitten alkoi varsinaisesti koko loppuelämän kestänyt rämpiminen.

Menestys on jäänyt vaatimattomaksi, kun liian monena päivänä on energia mennyt miettimiseen, saanko tänä päivänä virtsattua.

Vieläkin näen silloin tällöin painajaisunia armeijan tai joidenkin julkisten paikkojen wc-tiloista. Olen kadehtinut sellaisia tosimiehiä, jotka porukassa vähän kääntyvät, alkavat lorottaa ja olkansa ylitse jatkavat puhetta.

Kaikkein estottomimmat päästävät vaikka toisten jaloille.

Kotona olen pääsääntöisesti pärjännyt asian kanssa, työpaikkojen vessoissa vaihtelevasti, mutta sosiaalinen elämä, suuret yleisötilaisuudet, poikkeavat työpäivät, matkustelu, jopa ystävien luona yökyläily ovat olleet vaikeita asioita.

Artikkelissa kuvattu pisuaari on tietenkin mahdoton paikka tehdä tarvetta, kun huonosti äänieristetty suljettu wc-koppikin on vaikea. Jos tiedän, että joku minua vessasta odottaa, tai jonottaa oven takana, niin pisaraakaan ei heru, vaikka hätä olisi kuinka kova.

Junan wc on toivoton paikka, linja-auton vessaan en ole edes kurkistanut, ja lentokoneeseen en ole jalallani astunut.

Hädän kanssa kipuilua on oppinut peittelemään, mutta joskus ärtymys on näkynyt ulospäin, jolloin on joutunut ihmettelijöille keksimään hätävalheita.

Muutaman kerran olen ottanut asian esille lääkärien kanssa. Joku yleislääkäri on nuivasti todennut, että älä välitä, se on aika yleistä. En vain tiedä ketään kohtalotoveria, uskomattomalta tuntuukin, että meitä Suomessa olisi liki 400 000. Tämä tuskin on lääkäreiden ja muidenkaan menestyneiden ihmisten vaiva.

Urologi, alan sairaanhoitajat, psykiatri ja psykologi ovat asiaa paremmin ymmärtäneet. Kaksi poikkeaviin tilanteisiin tarkoitettua lääkemääräystäkin olen heiltä saanut, mutta niistä ei ole ollut apua.

Vaiva saavutti huippunsa ehkä 55 ikävuoden korvilla, kun eturauhanenkin rupesi laajenemaan, virtsaustarve tiheni, poikkeavat päivät muuttuivat aina vain tuskallisemmiksi.

Onneksi työterveyslääkäri lähetti minut hyvälle urologille, ja pääsin eturauhasoperaatioon. Toinen merkittävä ihminen oli naispsykologi, jonka kanssa kävin asiasta monet keskustelut.

Viime vuosina olen pärjännyt vähän paremmin, kiitos näiden tuttavuuksien, ja osansa on varmaan myös mielialalääkkeellä.

Olen jo iltapäivän ihminen, enkä sure sitä asiaa. Ujon rakon vaivasta en varmaan kokonaan pääse eroon, pärjäisi nyt edes näinkin. On kuitenkin hyvä, että asia on nostettu esille, ja jos vielä lääkityskin on kehittynyt.

Tämän pitäisi olla yhtä luontevasti kommentoitava sairaus kuin verenpaine tai diabetes, näitä kahta mitenkään väheksymättä. Häpeily, pelko pilkan kohteeksi joutumisesta, vaikeneminen ovat asioita, joita en kenelläkään toivoisi. Kiitos vielä kerran Pekalle uskaltautumisesta haastatteluun.

Anonyymi UR

Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä

Kommentoi