Lukijoilta: Usko viisasta suunnittelijaa

Kun olin lapsi, rakensin serkkuni kanssa puumajan. Naputtelimme ensin tuomen runkoon lautaportaat, sitten vahvan oksan päälle majan lattian ja lopulta myös seinät ja katon.

Melkoinen hökötyshän siitä tuli, eikä edes kovin pitkäikäinen. Mutta sen muistan, että hauskaa oli.

Tuo kerta oli viimeinen vuosikymmeniin, kun uhrasin rakentamiselle ajatustakaan. Ajatus oman talon tai minkään muunkaan rakennuksen pystyttämisestä oli täydellisen vieras. Ja niin se oli puolisollenikin.

Joskus kuitenkin elämä ajaa pisteeseen, jossa joutuu tekemään asioita, joita ei haluaisi.

Meillä oli ihana koti ihanalla paikalla. Mutta sitten kaikki muuttui. Aika lailla tarkalleen kolme vuotta sitten aloimme epäillä, että asunnossamme on sisäilmaongelma. Kuukausia kestäneet flunssat, jatkuva päänsärky ja lapsen viikoittaiset korvatulehdukset eivät voineet olla normaaleja.

Oikeassa olimme. Ensin tuli homekoira ja sitten sisäilmatutkijat kahdesta eri yrityksestä. Lopputulos oli, että hometta on, enimmät hankalasti korjattavassa alapohjassa.

Remontin kustannusarvio oli uuden talon luokkaa. Ja vaikka upottaisimme korjaamiseen rahaa omakotitalon verran, oli onnistuminen epävarmaa.

Asuinpaikkaa emme halunneet vaihtaa, joten ei ollut kuin yksi vaihtoehto: talo nurin ja uusi tilalle.

Ihminen ei muutu rakentajaksi yhdessä yössä. Ei varsinkaan silloin, jos on ikänsä ajatusta karttanut.

Millaisen talon minä haluaisin? Mihin on varaa ja onko meistä koko prosessiin ylipäätään? Vaikeita kysymyksiä.

Talotehtaiden esitteitä plarasimme sinnikkäästi. Ongelma oli, ettei mikään innostanut. Hyviä yksittäisiä ideoita, mutta ei yhtään sytyttävää valmista kokonaisuutta.

Oli siis ryhdyttävä itse miettimään ja suunnittelemaan tulevaa kotia. Mikä olisi meille hyvä ja mikä istuisi maisemaan?

Vuoden pähkäilyn jälkeen ajatukset alkoivat jäsentyä. Jopa niin paljon, että päässä oli vahva mielikuva valmiista talosta.

Ja siitä se sitten lähti, pala palalta.

Tällä viikolla tuo noin vuoden kestänyt ajatusprosessi ja sen jälkeinen rakennusprojekti saivat sinettinsä, kun talossa oli loppukatselmus. Nyt tupa on kirjoissa ja rekistereissä ja meillä vihdoin aikaa huoahtaa.

Ehkä myös aikaa miettiä, mitä tästä kaikesta jäi käteen. Siis muutakin kuin uusi talo ja tolkuton määrä velkaa.

Projektin alkumetreillä talomme sähkösuunnittelija piipahti tontilla. Kun hän kuuli, että olemme ensimmäistä kertaa rakentamassa, hän kertoi, että edessämme on hienot ajat ja melkoinen oppimiskäyrä.

”Joo, niin varmaan. Edessä on kauheat ajat, hatuttaa jo valmiiksi”, ajattelin hiljaa mielessäni ja samalla rukoilin, ettei me oltaisi niitä, joilla menee raksahommissa kaikki pieleen ja avioliittokin hajoaa.

Ei mennyt. Välillä oli raskasta ja ikävää, mutta yllättävän usein myös todella kivaa. Ja ihan niin kuin tuo viisas sähkösuunnittelija totesikin, opimme paljon. Rakentamisesta, ihmisistä, projektinhallinnasta, elämästä.

Nyt keväällä monella on rakentamiskuume huipussaan. Edessä ehkä häämöttää yksi elämän suurista projekteista. Ehkä joku myös miettii samoja asioita kuin me.

Älkää miettikö, antakaa mennä. Rakentaminen on mainettaan parempaa puuhaa.

Kommentoi