Lukijoilta: Uskonnon opetusmäärä ei ole pieni

Viitaten pastori Kristolan mielipiteeseen 6.10.2020 lehdessä, pastorilla taitaa olla väärä käsitys esimerkiksi uskonnon opetusmääristä.

Uskontoa opetetaan enemmän kuin esimerkiksi historiaa, maantietoa, biologiaa, kemiaa tai fysiikkaa.

Uskontoa opetetaan 10 vuosiviikkotuntia, eli yhtenä vuotena 2 tuntia viikossa, muina yksi tunti. Historiaa on esimerkiksi yhteensä 7 vuosiviikkotuntia, erittäin hyödyllistä uutta ainetta terveystietoa yhteensä 3.

Uskontoa enemmän opiskellaan vain muutamaa yksittäistä ainetta, esimerkiksi äidinkieltä, matematiikkaa ja pitkää kieltä. Yhdistelmäainetta ympäristöoppia, joka alakoulussa yhdistää maantiedon, biologian kemian, fysiikan ja terveystiedon, opetetaan yhteensä enemmän eli noin 14 vuosiviikkotuntia. Eli uskonnon opetustuntien määrä ei ole suinkaan pieni.

Suvivirttä saa edelleen veisata koulun yhteisessä lukuvuoden päätösjuhlassa, hartaushetkiä saa edelleen järjestää, kunhan huolehtii Opetushallituksen ohjeiden mukaisesta uskonnollisen tilaisuuden ilmoittamisesta ja järjestää vaihtoehtoisen tilaisuuden heille, jotka eivät halua harjoittaa uskontoa koulussa.

Se on totta, että perustuslain takaamasta uskonnon- ja uskonnottomuudenvapaudesta huolehditaan nykyään paljon aikaisempaa paremmin, eivätkä yhden uskontokunnan uskonnolliset tilaisuudet ole enää pakollisia kaikille oppilaille.

Kouluissa on ollut väkivaltaa aina. Muistan liikuntasalissa pidetyn useita kouluväkivallan vastaisia tilaisuuksia omana kouluaikanani 1980-luvulla. Niitä piti esimerkiksi koulupoliisi, joka näytti kuvia koulussa väkivallan seurauksena murtuneista kasvoista ja pois hakatuista hampaista.

Tosin 1980-luvulla ei valitettavasti ollut nykyisenkaltaista KiVa-koulutyötä, vaan kiusatut jätettiin pääosin selviytymään yksin, nyt heitä yritetään sentään auttaa.

Omasta koulustani poliisi haki kesken koulupäivän huume-epäiltyjä, ja terveydenhoitaja saatteli pahoinpideltyjä päivystykseen, silloin tosin taidettiin käyttää taksia eikä ambulanssia.

Lasten kurittaminen eli opettajien toteuttama väkivalta oli vielä pitkään sotien jälkeen ihan tavallista kouluissa, vaikka se kiellettiin jo valtion kansakouluissa 1914. Luunappeja tai karttakeppiä sormille ei vaan nähty väkivaltana. Ehkä nämä toimivat pelotteena, ehkä eivät.

Yleisesti ottaen ne yhteiskunnat, joissa hyväksytään lasten kurittaminen, ovat selvästi väkivaltaisempia kuin lasten kurittamisen kieltävät.

Paljosta voi syyttää 1990-laman seurauksia ja sen jälkeisiä vuosikymmenten rahoitusleikkauksia niin koulujen kuin sosiaalityönkin rahoitukseen. Ilman niitä tilanne olisi tällä hetkellä hyvin erilainen.

Anu Markkanen

valtiotieteiden maisteri

Turku

Kommentoi