Lukijoilta: Vanhustenhoidon kriisi on edelleen arkipäivää

Otan kantaa Ilkka-Pohjalaisessa 19.7.2020 olleeseen tekstiin vanhustenhoidosta. Vanhustenhoidon kriisi on yhä arkipäivää, sitä ei ole niin sanottu vanhuspalvelulaki parantanut, eikä sitä paranna pelkkä hoitajamitoituksen nostokaan.

Olen useita kertoja kirjoittanut ja sanonut, että hoitajamitoituksen nosto 0,7 on hyvä alku, mutta se ei yksistään vanhustenhoidon laatua ja tilaa paranna. On palvelukoteja, joissa 0,7 hoitajamitoitus on hyvällä tasolla ja hoitopaikkoja, joissa 0,7 ei riitä alkuunkaan. Kaikki on kiinni hoidon vaativuudesta ja hoitajamitoitus tulisikin arvioida hoidon vaativuuden mukaan. Tämä 0,7 on kuitenkin hyvä kirjata lakiin, olisi edes jonkinlainen pakollinen mitoitus, ettei senkin alle teetetä hoitajilla töitä.

Vanhustenhoidon tilaa ja laatua pitää lähteä parantamaan myös esimies- ja johtamistasolla. Monessa paikassa pomo on piilossa kaiket päivät, eikä edes tiedä mitä talossa tapahtuu. Esimies tai johtaja luo aina omalla toimintatavallaan kunkin yksikön toimintakulttuurin. Kun asenteet ovat kunnossa, niin pomolla kuin työntekijöillä, ja hoitajamitoitus kohdillaan, niin vasta sitten voimme puhua laadukkaasta vanhustenhoidosta.

Hyvät johtajat ovat esimerkkinä hoitajille. Hyvä johtaja tunnistaa työntekijöiden erityisosaamiset ja osaa hyödyntää niitä. Osallistavalla johtamisella saadaan työntekijät sitoutettua työhönsä. Työvuorosuunnittelulla voidaan järjestää aikaa esimerkiksi vanhuksien viriketoimintaan ja ulkoiluun.

Pelkkä hyvä johtaminenkaan ei yksin auta, myös työntekijöiden työyhteisötaidot tulee olla kunnossa. Työvuoroon mennessään jokaisen työntekijän tulisikin miettiä, miksi sinne työpaikalle menee. Pelkkä 0,7 hoitajamitoitus ei takaa hyvää vanhustenhoitoa, mikäli hoitajien ja pomojen asenteet ovat pielessä.

Myös kotihoidon hoitajamitoitukset on saatava kuntoon. Koko kotihoitoa on uudistettava, jotta vanhukset pärjäisivät kotona. Jatkossa voisi hyödyntää esimerkiksi hoiva- ja hyvinvointiavustajia, joilla olisi aikaa ulkoiluttaa vanhuksia, lukea heille lehtiä ja seurustella heidän kanssaan. Vanhuksetkin ovat fyysisiä, psyykkisiä, sosiaalisia ja hengellisiä kokonaisuuksia, joille ei pelkkä lääkkeiden jako ja suihku kerran viikossa riitä.

Monessa kaupungissa ei ole edes palveluliikennettä, joka helpottaisi monen vanhuksen kotona asumista, jotta vanhus pääsisi edes joskus edes kauppaan ja asioille.

Omaishoidon laki on porsaanreikiä täynnä. Omaishoitajat ovat eriarvoisessa asemassa. Ihmettelen suuresti, kun en ole kertaakaan kuullut yhdenvertaisuus- tai tasa-arvovaltuutetun puuttuvan tähän. Yhdenvertaisuuslaki ei näköjään koske omaishoitajia. ”Tämän lain tarkoituksena on edistää yhdenvertaisuutta ja ehkäistä syrjintää sekä tehostaa syrjinnän kohteeksi joutuneen oikeusturvaa.”

Perustuslain mukaan kaikki ovat yhdenvertaisia. Miten on mahdollista, että esimerkiksi Naantalissa keskivaikeaa tai vaikeaa muistisairautta sairastavan omaishoitaja saa omaishoidon palkkiota paljon enemmän kuin vastaavassa tilanteessa oleva kankaanpääläinen omaishoitaja? Palkkion tulisi olla samansuuruinen kaikille, sitähän se ei nyt ole, koska kunnat saavat itse päättää palkkioiden suuruudet. Arvioinneissa käytetään erilaisia mittareita, eikä kaikki eivät osaa niitä edes oikein käyttää. Rikotaanko meillä törkeästi yhdenvertaisuuslakia omaishoitajien kohdalla?

Nykyinen hallituksemme ei ole luvannut puuttua omaishoitajien asemaan, näin valtiovarainministeri Vanhanen eduskunnan kyselytunnilla mainitsi. Käsi sydämelle kaikki poliitikot ja päättäjät, jaksaisitteko hoitaa 24/7 vaikeasti muistisairasta 400 euron palkkiolla, josta vielä menee verot. Eikä kyse ole pelkästään omaishoitajien palkkiosta vaan myös heidän jaksamisestaan. Koronan vuoksi moni omaishoitaja ei ole saanut hoidettavaansa intervallijaksoille ja näin heidän vapaapäivänsä on jäänyt pitämättä. Omaishoitajia ja heidän jaksamistaan tulisi tukea kaikin keinoin, pelkkä palkkion maksaminen ei riitä.

Kyse on priorisoinnista, siitä miten päättäjämme haluavat verorahojamme käytettävän, kuten kansanedustajat Juvonen, Juuso ja Reijonen ovat maininneetkin. Meillä on vielä paljon tehtävää ja pitkä matka siihen, että voimme puhua laadukkaasta vanhustenhoidosta. Valitettavasti kaikkia ei yksinkertaisesti voida hoitaa kotona elämänsä loppuun saakka, vaikka tämä kunnille onkin edullista. Vanhustenhoidossa unohtuu edelleen elämänlaatu. Se tuntuu olevan yli ymmärryksen menevä käsite.

Riitta Tähtinen

vanhustyön ylempi (AMK), ammatillinen opettaja

Kankaanpää

Kommentoi