Lukijoilta: Yleispoliitikkojen aika on ohi

Anna Kontula kirjoittaa ammattipoliitikkojen työtä käsittelevässä kirjassaan Eduskunta (2018), että eräs suurimmista nykypoliitikkoja vaivaavista haasteista heidän poliittisessa päätöksenteossaan ei ole niinkään luotettavan tiedon saanti tai sen puutos. Ongelma on ennemminkin informaation yli äyräidensä pursuava paljous sekä sen käsittelystä tai sen käsittelemättä jättämisestä syntyvä henkinen taakka.

Sama vaikuttaisi pätevän yhtä hyvin rivikansalaiseen.

Koska sekä käsiteltävien asioiden ja aihealueiden määrä että luonne ovat räjähdysmäiseen tahtiin kasvaneet ja monimutkaistuneet, ovat kansanedustajat yksinkertaisesti yli-inhimillisen haasteen edessä.

Samaan aikaan, kun tietoyhteiskunnan kehitystrendit edellyttävät päätöksentekijöiltä pitkälle jalostuneita tietotaidollisia kykyjä, kokonaisvaltaista tilannekuvaa nykymenosta, kattavan tietopohjan hallitsemista sekä jatkuvaa perehtymistä toinen toistaan uudempiin aihealueisiin, niin tätä vastoin rivikansalaiset tahtovat edelleen mieltää heidät ”yleispoliitikoiksi”, joilta he voivat aina odottaa perusteltua ja syvällistä kantaa asiaan kuin asiaan.

Tuloksena on ristiriita kansalaisten kohtuuttomien odotusten ja kansanedustajien äärellisten voimavarojen välillä.

Tilanteen jatkuessa tällaisena, on odotettavia seurauksia noin kolmea sorttia. Joko päättäjät palavat loppuun työn paisuneen vaativuuden vuoksi, he päätyvät nk. “analyysi paralyysiin”, jossa päätöksenteko sakkautuu päättymättömään asioista selon ottamiseen tai heidän päätöksentekonsa pinnallistuu nk. “pyöräkatos-efektin” mukaisesti, eli valtaosa päätöksentekoon käytettävästä ajasta kuluu pikkumaisista asioista naljailuun, koska varsinaisiin asiakysymyksiin ei niiden teknisen vaativuustasonsa vuoksi osata ottaa kantaa.

Päätöksentekijät ovat jo vallitsevien muutospaineiden seurauksena alkaneet luonnolliseen tapaan ennakoimaan ja myötäilemään näitä tietoyhteiskunnan vaatimuksia, jonka seurauksena he ovat ryhtyneet kehittämään asiantuntijuutensa luonnetta yleisosaamisesta erikoisosaamiseen – vähän kaikesta tietäminen on vähitellen korvaantumassa vähästä kaiken tietämisellä.

Kaikki kansalaiset eivät välttämättä tätä kehitystä osaa kuitenkaan vielä hahmottaa saati arvostaa, sillä poliittista tietoisuuttamme edelleen hallitsee käsitys, jonka mukaan päättäjien tulisi edustaa vähän kaikkien äänioikeutettujen etua ja sikäli olla tietoinen vähän kaikkien asioista.

Edellä sanotun nojalla olisi niin muodoin vanhanaikaista vaatia, että päätöksentekijöiden olisi tulevaisuudessakin toimittava yleispoliitikkojen ominaisuudessa vain siksi, että “niin on ennenkin ollut”.

Jotta poliitikkojen tekemien päätösten korkea taso olisi jatkossakin taattu, edellyttää se vastaisuudessa sitä, että tutkittu tieto pystytään ottamaan entistä paremmin huomioon päätöksentekoprosessin aikana.

Tämän toteutuminen vuorostaan edellyttää sitä, että yksi kolmesta asiasta tapahtuu. Joko me 1) kansalaisina yhdessä luovumme siitä vanhentuneesta käsityksestä, jonka mukaan poliitikon pitäisi olla nimenomaan “yleispoliitikko” 2) laajennamme poliitikkojen takana toimivaa asiantuntijakoneistoa helpottamaan heidän virkavelvollisuuksiaan, tai 3) rajaamme kansalaisten ehdolle asettumisoikeuksia vain heidän ammattinsa ja koulutuksensa heidät pätevöittäviin virkoihin, eli että vain alan asiantuntijat päättävät opinalaansa koskevista asioista – mihin suuntaan meitä nykykehitys näyttäisi olevan kovaa vauhtia joka tapauksessa patistamassa.

Taneli Pelkkala

Yhteiskuntatieteiden kandidaatti

Ylihärmä

Kommentoi