Metsätaloudelle piiskaa ja porkkanaa

Suomessa on 739 000 yksityistä metsälöä, tavallisen veronmaksajan, perheen tai vielä kuolinpesän nimissä olevaa metsätilaa. Niillä kasvaa valtaosa metsäteollisuuden vuosittain tarvitsemasta puusta.

Muista maista poikkeamme siinä, että miltei jokainen suomalainen pääsee jossakin vaiheessa myymään puuta, joko itse tai perheomistuksen kautta. Metsäteollisuus tuo kuitenkin ilmi yhä useammin, että puun myyntiin ei tunnu enää olevan perhemetsätaloudessa tarvetta eikä haluja.

Metsätilojen merkitys sotien jälkeiselle kansantaloudelle oli suuri. Kymmenien vuosien ajan yhteiskunta kannusti yksityisiä metsänkasvattajia puun tuotantoon ja myyntiin sekä piiskoilla että porkkanoilla.

Piiskoja olivat esimerkiksi verot, jotka vauhdittivat puukauppaa niin, että puuvirta yksityismetsistä teollisuuteen pysyi vakaana.

Vanha, vuoden 1995 lopussa poistunut pinta-alaverotus toimi juuri näin. Muistamme vieläkin veroleimikot, joista täytyi vuosittain hakata puuta, jotta pystyi veronsa maksamaan. Piiska poistui, kun siirryimme myyntiverotukseen.

Pinta-alavero saattaa tulla metsiimme takaisin, nyt nimellä metsätilamaksu. Sen voisi vähentää puun myynnin verosta. Eniten metsätilamaksua on ajanut teollisuus, saadakseen varmemmin puuta jalostukseen. Tasaverolle herkkä vasemmisto ajanee metsätilamaksua eteenpäin progressiivisena.

Porkkanoita valtio jakoi perhetiloille kahdella tapaa. Metsänhoitoon sai kymmenien vuosien ajan avustuksena maksettua hehtaaritukea. Nykyisin näin liikkuu muun muassa energiapuu, niin sanotun Kemera-tuen voimin.

Hehtaarituen vaihtoehto oli halpakorkoinen, metsänhoitoa avittava laina. Sitä kutsuttiin takavuosina metsänparannuslainaksi.

Lainoitus oli vielä 1970-luvulla budjetissa yhtä mittavaa kuin hehtaarituki. Valtio myönsi molempiin nykyrahassa 70 miljoonaa euroa vuodessa. Kun lainoista lankesi vuosittain maksettavaksi sekä lyhennys että korko, lainaraha kannusti puun myyntiin veroleimikoiden tapaan. Hehtaarituki ei taas myyntiin kannustanut.

Lainaporkkanan poisti budjetista 1990-luvun alussa maatalousministeri Kalevi Hemilä. Nyt metsälainoitus on enää luokkaa 0,1 miljoonaa euroa, kun metsänhoidon tukirahat ovat edelleen 60 miljoonaa euroa vuodessa.

Myyntihalukkuuden kannalta metsäpolitiikkamme on epäonnistunut jo parinkymmenen vuoden ajan. Jatkossa politiikan tulisi löytää sellaiset menetelmät, että lisääntyvästä ja tasaisesta puuvirrasta hyötyisivät sekä perhemetsät että teollisuus.

Samalla hyötyy kansantalouskin. Metsätalous on edelleen luontevin tapa luoda kansantaloudelle ylijäämää, tuoretta rahaa ulkomaisen, ummehtuneen velkarahan tilalle.

Siksi veropiiskat ja lainaporkkanat tarvitaan metsätalouteemme takaisin.

Veli Pohjonen

maat. metsät. tohtori Helsinki