Miehet ja tunnevamma

Suomalaisen miehen tappavin tauti on tunnevammaisuus. Miehet kuolevat tuskaansa: sydän pettää, tai syöpä jäytää. Hampaat irvessä, nyrkit savessa ja saappaat jaloissa. Viimeiset sanat ovat: "En tarvitse ketään."

Minulla on taipumus välittää lähimmäisistäni; niin sanotusti tulen usein iholle. Useimmiten suomalainen mies menee takalukkoon ja epäilee, että eihän tuollainen voi olla kuin homo. Suomalaisesta miehestä ei juuri ole sielunveljeksi - eikä vaimostakaan aina - sisareksi. Äidit ovat opettaneet, että mies ei itke. Tunnevammaisuus etenee sielläkin.

Monia sukupolvia kasvatettiin korvapuustein, luunapein ja tukkapöllyin koivuniemen herran ja nahkaremmin soidessa. Kurittomuutta ei siedetty. Piskuinen Suomi selvisi sodista ja jälleenrakennuksesta hengissä, mutta mieli vammautuneena. Parempaa kuitenkin kuin Siperia. Olisi voinut toivoa, että hyvinvointi-Suomen luoneet olisivat olleet parempia vanhempia. Mutta ei!

Lapsia tehtiin, mutta vastuuta ei kannettu. Työura, hulppea velkatalo ja näyttävä auto olivat etusijalla. But so what? Länsimainen yhteiskunta ratsastaa kohti auringonlaskua.

Olemme tehneet lähes kaiken väärin, mitä on mahdollista väärin tehdä. Onneksi ikää on sen verran, että lopullinen perikato jää nuorempien ällisteltäväksi. Jostain syystä minulta ei heru myötätuntoa.

Olavi Antila

Vaasa