Omavaraisuutta uhrataan oman edun tavoitteluun – Maataloudelta loppuu pian aika

Venäjän silmitön hyökkäys Ukrainaan on pannut maailmankirjat sekaisin ja kirkastanut viimeisillekin epäilijöille kotimaisen maataloustuotannon elintärkeyden kansallisen huoltovarmuuden peruspilarina.

Maataloutta on pidetty kaupungistuvassa ja modernisoituvassa maassa itsestäänselvyytenä tai pahimmillaan historiallisena jäänteenä ja kansantalouden taakkana. 1960-luvulta asti maailmaa katselleet muistavat ne tunneryöpyt, joihin keskustelut maataloudesta aina johtivat.

Jos kuluttaja luulee, että kallis kotimainen elintarvike olisi helposti korvattavissa maailmanmarkkinoiden halvoilla erillä, hän on sekä aavistuksen oikeassa että erittäin pahasti harhapoluilla.

Halpoja ruokaeriä toki liikkuu maailmalla normaalioloissa, mutta kriisin tullen ruoka loppuu maailmanmarkkinoilta varmasti paljon aiemmin kuin aseet. Silloin kysytään omavaraisuuden perään.

Suomalainen maatalousvastaisuus on perustunut osin poliittiseen mielipiteenmuokkaukseen ja osin tietämättömyyteen elinkeinosta ja sen asemasta markkinoilla.

Jopa tehokkuuden edellyttämät uudet tuotantovälineet on nähty kateuden ja pilkan aiheena ja kerskakulutuksena.

Erilaisten tukijärjestelmien täyttämässä maassa juuri maatalouden tuet on otettu silmätikuksi ymmärtämättä, että subventoinnin kohteina ovat olleet viime kädessä myös elintarvikkeiden kuluttajat.

Vahvasti säännellylle maataloudelle tuet ovat korvausta siitä, ettei se voi hinnoitella tuotteitaan vapaasti muiden yritysten tapaan.

Maatalous on syvässä kustannuskriisissä, jota energian ja lannoitteiden hinnat sodan takia kiihdyttävät.

Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn myöntää, että tukala taloustilanne uhkaa jo kansallista omavaraisuutta. Viljelijöiden nousevia kustannuksia on ollut vaikea siirtää hintoihin, mikä johtuu kaupan keskittyneisyydestä ja pitkäaikaisista hankintasopimuksista. (MT 8.4.)

Rehn perää aiheellisesti myös luottoja myöntäviltä pankeilta joustavuutta.

Hallitus pani jo likoon 300 miljoonaa euroa, mutta joustavuutta ja uudenlaista yhteiskuntavastuuta odottaisi myös elintarviketeollisuudelta ja kaupalta. Niiden käymät neuvottelut tulonjaon tasauksesta ovat päättymätöntä piirileikkiä ja pakoilua. Jokainen kädenvääntöön tuhlattu päivä sysää maataloutta syvemmälle.

Erittäin monen viljelijän kohdalla lähestyy vääjäämättä päivä, jolloin kintaat on lyötävä tiskiin. Onko hiotuksi luultu järjestelmämme todellakin näin kädetön tilanteessa, jossa omavaraisuus uhrataan jääräpäiselle oman edun tavoittelulle?