Kolumni: Mahdollisia ja mahdottomia

Olen saanut kokea jos jonkinlaisia työpaikkojen hengennostatustilaisuuksia. Joskus ne ovat olleet loistavia, toisinaan ihan paikallaan, mutta on ollut niitäkin, joissa osallistujien mielissä on pyörinyt, miten tämänkin ajan elämästään voisi käyttää paremmin. Kun motivaatiopäivänä vieruskaverille on kehotettu antamaan ”iso korva”, on lopputuloksena saattanut toki syntyä yhteen hioutumista – huvittuneen kiusaantuneisuuden myötä tosin.

. Joskus on jotain jäänyt taskuunkin.

. Yhteen tehtävään huomaan palaavani usein. Siinä pyydetään pohtimaan viittä pientä asiaa, jotka juuri nyt tekisivät onnelliseksi. Sitten katsotaan, kuinka paljon ne vaatisivat vaivaa tai maksaisivat – olisivatko miniunelmat siis oikeasti mitenkään mahdollisia.

. Juju on tietenkin siinä, että valtaosan luettelo muodostuu asioista, jotka eivät oikeastaan vaadi taloudellista panostusta. Usein sieltä löytyy sellaisia asioita kuin ikkunoiden pesu, varaston järjestely tai pyörän huolto. Ne kysyvät toimeen tarttumista, aikaansaamista. Kun ihmiset listojensa ääressä alkavat pukea tätä sanoiksi, motivaatiokouluttaja myhäilee tyytyväisenä: harjoitus onnistui.

. Eräs toive tuntuu olevan kaikilla, johon ei pelkällä tahdonvoimalla pureuduta: enemmän aikaa.

. Toinen hauska harjoitus on miettiä kaksi haavetta: yksi on pieni ja mahdollinen arjen toive ja toinen pidemmän aikavälin mahdoton unelma. Sitten ne piirretään paperille.

. Työpöydälläni on edelleen kuva, jossa on jäätelöannos (olin sokerilakossa) ja hölmön näköinen koira (perheessämme oli allergiaa, joten toive oli toteuttamiskelvoton). Jostain syystä säilytin lapun ja laitoin sen kauniiseen kehykseen.

. Vuosia myöhemmin yllättäessäni hupsun – ja allergiaystävällisen – koirani lipomasta jäätelöannostani, tajusin unelmapiirroksen magian. Vaikka esimerkki on hassu, se vahvisti sen, että unelmiaan kannattaa joskus lausua ääneen tai tuoda tavalla tai toisella julki, saattaa maailmankaikkeudelle tiedoksi.

. Vuoden alussa on tapana pyyhkiä mielen pöytä ja asettaa toiveita tulevalle. Pysähtymisen paikka on tarpeellinen hetki, johon on joskus hyvä saada almanakan suoma muistutus.

. Siitäkin voi olla iloa, että ei niin kamalasti paahda arkisuorituksissaan. Viimeisen viiden vuoden aikana olen pessyt asuntoni ikkunat vain kerran kunnolla. Ulkona riehuneen remontin nostattamien tomupilvien myötä olen nyt voinut vakuutella itselleni, että laiskuuden sijaan olen harjoittanut kauaskatseisuutta. Ja samalla saanut ehkä ripauksen sitä kaikkien toivotuinta: aikaa.

. Jos juuri nyt piirtäisin tuon toivelapun, toisena kuvana, sinä vaikeampana, voisikin olla kellotaulu ilman viisareita. Entä siinä mahdollisena? Hahmottelisin pääkopan, josta lähtee ajatuskupla. Se kupla olisi täynnä unelmia.

. Tiina Hautala

Kirjaudu sisään

Kolumni: Mahdollisia ja mahdottomia

Haluatko jatkaa lukemista?

Tilaa Ilkka-Pohjalaisen uutiskirje

Kolumni: Mahdollisia ja mahdottomia

Jaa artikkeli

Haluatko jatkaa lukemista?

Tilaa Ilkka-Pohjalaisen uutiskirje