Kolumni: Mumman piironki sai jäädä, Tapiovaara ei

Muutto on aina elämän inventaario. Muutossa heitetään pois kaikki aikansa palvellut.

. Elämäni aikana olen muuttanut vähintään viisitoista kertaa toisin kuin esimerkiksi isoäitini, joiden pitkiin elämiin muuttoja mahtui korkeintaan kolme.

. Ensin muutto lapsuudenkodista yhteiseen kotiin puolison kanssa, ja elämän ehtoopuolella toinen muutto kerrostaloon. Sieltä mentiin vielä palvelutaloon, jos mentiin.

. Ennen kaikki oli toisin. Vanhoissa maalaistaloissa ei tehty ylimääräisiä inventaarioita. Samat piirongit, vaatekaapit, klaffipöydät ja sivustavedettävät sohvat jäpittivät paikoillaan hyvässä lykyssä sata vuotta.

. Se, mikä kuului taloon, kuului taloon. Mitään ei koskaan heitetty, eikä ainakaan suosiolla ja sovinnolla annettu pois.

. Mikään ei koskaan edes hajonnut.

. Tietysti huonekalut näkivät elämää. Listat lohkeilivat, maali halkeili. Kun mööpeli tuli elinkaarensa päähän, se heivattiin arvoiseensa loppusijoituskohteeseen, vintille. Sinne se unohdettiin ikiajoiksi.

. Tämä oli melkein myös Liisa-mummani piirongin kohtalo. Piironki, jonka jurvalainen puuseppä yli sata vuotta sitten veisti, uinui vuosia maalaistalon vintillä Ruususen unta, kunnes sen olemassaoloon jostakin syystä havahduttiin.

. Piironki annettiin Teuvalle alan opiskelijoiden entisöitäväksi. Lopputulos oli uskomattoman upea.

. Olin ikionnellinen, kun sain huonekaluni itselleni, omaan kotiini.

. Nykyään kaikki on entistä mutkikkaampaa. Harva asuu yhdessä paikassa koko elämäänsä. Muuttajan pitää vaivautua ratkaisemaan, mikä on mukana kantamisen arvoista.

. Valinnanvaikeutta lisää ilmiö, jolla tuskin 1900-luvun alussa elämöitiin: tunnearvo. Esineisiinkin voi kiintyä. Niihin vasta voikin.

. Päätöksentekoa helpottaa vain yksi asia: Ikean tusinatavaraan, melamiiniin ja lastulevyyn ei voi kiintyä ainakaan liikaa.

. Bulkkiroinan hylkäämistä voi verrata konmarittamiseen. Luopuminen on huojentavaa. Hyvä, että roskasta pääsi eroon!

. Takanani on jälleen yksi elämäni muutoista. Ehkä kuudestoista tai seitsemästoista.

. Olen hylännyt huolettomasti kaiken, mikä on valmistettu 1980-luvulla tai sen jälkeen, ja kaiken, mikä on ollut silmissäni liian rumaa kannettavaksi elämässä eteenpäin.

. Isoäitini huolella Iskusta tai Askosta 1970-luvulla valitsema punainen ruokapöytäryhmä sai jäädä. Se ajaa yhä asiansa.

. Onhan se kaunis ja tehty kestämään.

. Kauneudenpalvonnassa on tietysti vaaransa. Opiskeluaikoinani heitin jätelavalle Ilmari Tapiovaaran ruokapöydän vuosimallia 1957 siksi, että siitä oli jalka poikki.

. Pöytä oli mielestäni liian ruma.

. Viimeisten joukossa uuteen kotiini muuttaa Liisan piironki. Järeän esineen kantamiseen ei kaksi miestä riitä.

. Mutta tietenkään esinettä ei voi jättää. Se on liian kaunis hylättäväksi. Sen mukana kannan eteenpäin palasen sukuhistoriaa.

. Johanna Jurkka

Kirjaudu sisään

Kolumni: Mumman piironki sai jäädä, Tapiovaara ei

Haluatko jatkaa lukemista?

Tilaa Ilkka-Pohjalaisen uutiskirje

Kolumni: Mumman piironki sai jäädä, Tapiovaara ei

Jaa artikkeli

Haluatko jatkaa lukemista?

Tilaa Ilkka-Pohjalaisen uutiskirje