Helmikuun 13. päivänä 1992 Bill Drummond ja Jimmy Cauty olivat uransa huipulla.
Keski-ikää lähestyvä brittikaksikko oli tehnyt musiikkia yhdessä ja yksin jo toistakymmentä vuotta, kunnes heistä tuli hieman yllättäen poptähtiä. Kaksikon perustama house/tekno/ambientorkesteri, The KLF, oli viimeisimmällä levyllään noussut brittilistan kärkisijoille, ja seuraavaksi yhtyeen olisi tarkoitus käydä noutamassa palkintogaala Brit Awardsista saarivaltion parhaan yhtyeen palkinto.
Maailma oli yhtyeen jalkojen juuressa, mutta juuri silloin The KLF päätti näyttää musiikkiteollisuudelle valtavan suurta keskisormea.
Hardcoreyhtye Extreme Noise Terrorin kanssa lavalle noussut KLF esitti täysin tunnistamattomaksi pahoinpidellyn version edellisvuoden brittilistan jättihitistään 3 am Eternal. Esityksen lopuksi Drummond vetäisi esiin rynnäkkökiväärin ja ampui lavalta sarjatulta, onneksi sentään paukkupatruunoilla.
Yhtye poistui lavalta. "The KLF on jättänyt musiikkibisneksen", kertoi kuulutus. Myöhemmin illalla miehet jättivät gaalan jatkobileiden ovelle kuolleen lampaan ja kolmekymmentä litraa verta.
Toisaalta yleisö pääsi kuitenkin aika vähällä. Jokseenkin ahdistunutta vaihetta tuolloin läpikäynyt Drummond väitti myöhemmin, että hän suunnitteli vakavasti
hakkaavansa lavalla toisen kätensä irti lihakirveellä (älkää kysykö).
Myöhemmin miehet ilmoittivat, että pelkkä lopettaminen ei riittänyt. The KLF oli myös tuhonnut levytetyn tuotantonsa niin, että yhtyeen julkaisuja ei enää myyty, eivätkä Drummond ja Cauty enää ansainneet niistä rahaa.
Tämä on suhteellisen epätavallista käytöstä kansainvälisiltä poptähdiltä.
"The creative urge is in us all. The farmer who has just ploughed his field will look back at the neat rows of furrows with the same pride as Jackson Pollock would have done after splattering the canvas."
- Bill Drummond,
2012
Skottilaisen papin perheeseen Etelä-Afrikassa 1953 syntynyt Bill Drummond osoitti kykyä nopeisiin ratkaisuihin jo nuorena, kun hän karkasi kotoaan ryhtyäkseen kalastajaksi Pohjanmerellä.
– Eräänä päivänä pyydystimme valtavan rauskun. Olin ainoa poika miesten joukossa, joten muut kalastajat naulasivat rauskun troolarin oveen vatsapuoli ulospäin, Drummond muisteli myöhemmin.
– Rauskulla on isot huulet, vähän kuin naisella, ja heti huulten alla ovat kalan sukupuolielimet. No, minulle kerrottiin että jos halusin olla oikea kalastaja, minun tulisi "ratsastaa" rauskulla. En suostunut, ja otin lopputilin. Merillä on varmaan edelleenkin porukkaa, jotka panevat rauskuja.
Drummond päätyi Liverpooliin opiskelemaan taidetta, mutta ajautui punk-vallankumouksen myötä muusikoksi ja myöhemmin bändimanageriksi sekä päivätöihin levy-yhtiö WEA:lle. Jo tuolloin hän oli suhteellisen omintakeinen mies: Echo and the Bunnymenin managerina Drummond lähetti yhtyeen Skotlantiin kiertueelle, jonka reitti muodosti kartalle piirrettynä jäniksenkorvat. (Hän piti jänistä myyttisenä eläimenä tai jotakin; älkää kysykö.)
Vuonna 1986 Drummond julkaisi soololevyn ja päätti lähteä koko bisneksestä. Tietenkin hän teki comebackin jo seuraavana vuonna.
Vanha punkkari kiinnostui elektronisesta musiikista ja aloitti yhteistyön aiemmin WEA:lle levyttäneen Jimmy Cautyn kanssa. Muutamassa vuodessa miehistä tulisi sekä maailmantähtiä että maailmanluokan keppostelijoita.
Ensin kaksikko suututti ABBA-miehet Björn Ulvaeuksen ja Benny Anderssonin. Aliaksella The Justified Ancients of Mu-Mu levyttäneiden Drummondin ja Cautyn mieleenpainuvasti nimetty debyyttilevy 1987 (What the Fuck Is Going On?) kun koostui lähinnä muilta levyiltä napatuista sampleista, mikä taas ei ruotsalaisia miellyttänyt.
Britit matkustivat Tukholmaan neuvotellakseen asiasta, mutta laihoin tuloksin. Tarinan mukaan miehet polttivat osan levyn painoksesta ruotsalaisella pellolla matkallaan kotiin.
Joku muu olisi kenties lannistunut, mutta seuraavana vuonna miehet toistivat saman tempun, kun kaksikon - nyt nimellä The Timelords - single Doctorin’ The Tardis nousi brittilistan ykköseksi. Scifisarja Dr. Whon teemaa ja tuolloin vielä jokseenkin kunniallisen rocktähden kirjoissa olleen Gary "tietokonekorjaajat ne kuvat sinne minun kovalevylleni laittoivat" Glitterin Rock’n Rollia yhdistelevä tuotos on melkoisen kamalaa kuunneltavaa, minkä miehet toki itsekin tiesivät.
Saman vuoden lopulla he julkaisivat kokemuksensa innoittamana kirjan The Manual: How to Have a Number One the Easy Way, nautinnollisen ironisen ja yksityiskohtaisen ohjeistuksen listahittien luomiseksi. Itävaltalainen Edelweiss noudatti kirjan ohjeita ja saavutti kotimaassaan jättihitin tällä hirvityksellä:
(Maailma kiittää.)
Ja siitä se sitten lähti. Vuosikymmenen vaihteessa yhtye - nyt nimellä The KLF - takoi globaaleja rave/pop-hittejä yksi toisensa perään. Ensin What Time Is Love?:
Ja kappaleen jenkkimarkkinoille tarkoitettu aivan sekoboltsi versio, vierailevana vokalistina Deep Purplen
Glenn Hughes:
Sitten 3 A.M. Eternal:
Last Train to Trancentral:
ja lopuksi absurdi Justified And Ancient, vierailevana laulajana ikääntyvä country-kuningatar Tammy Wynette (ei kun ihan totta):
Tässä vaiheessa yhtye oli jo ehtinyt saada lievästi omituisen maineen. The KLF:n videoilla Drummond ja Cauty pukeutuivat keskiaikaisia munkinkaapuja muistuttaviin asuihin, ja kesäpäiväntasauksen 1991 aikaan yhtye vei joukon musiikkitoimittajia Skotlannin ulkosaaristoon, jossa se järjesti monimutkaisen pakanaseremonian.
Myöhemmin miehet ovat todenneet kaihtaneensa keppostelijan mainetta ja korostaneet olleensa toiminnassaan vilpittömiä, mitä se sitten tarkoittaakin. Ehkä on parempi todeta, että emme varmuudella tiedä, mitä Drummondin ja Cautyn päissä oikein liikkuu.
Joka tapauksessa he olivat saaneet tarpeekseen poptähteydestä, ja ympyrä sulkeutui keväällä 1992.
Vuotta myöhemmin Drummond ja Cauty palasivat julkisuuteen nimellä The K Foundation. Ensimmäisenä tempauksenaan säätiö kertoi myöntävänsä palkinnon vuoden huonoimmalle taiteilijalle.
"Voittajaksi" miehet olivat valinneet nykytaiteilija Rachel Whitereadin, joka aivan sattumalta oli juuri voittanut arvostetun Turner Prize -taidepalkinnon, ja KLF:n omista rahoistaan maksama 40 000 punnan palkintosummakin oli kaksi kertaa Turner Prizea suurempi.
Seuraavaksi kaksikko nosti pankista miljoona puntaa omaa rahaansa uusina 50 punnan seteleinä, naulasi setelitukot puulevyyn ja antoi teokselle nimeksi Nailed to a Wall (koska rahan omistaminen tarkoittaa, että lopulta raha omistaa ihmisen, tai jotakin). Mikään taidegalleria ei suostunut ottamaan teosta näytteille.
Elokuussa 1994 yhtye otti miljoona puntaansa, matkusti Skotlannin ulkosaaristoon ja poltti rahat. Ei, vaan kirjaimellisesti.
Viimeistään tämä teki Drummondista ja Cautysta mediasensaation. Kaksikko on perustellut tempaustaan jokseenkin välttelevästi, mutta myöhemmin Drummond on myöntänyt katuvansa ideaa.
– Kerran yksi lapsistani tuli koulusta ja kysyi, ’Isi, poltitko todella sadan punnan setelin kuten välitunnilla väitetään’, kuuden lapsen isä
kertoi vuonna 2004.
– Sanoin: ’Kunpa tuo olisikin totta’.
K Foundation nousi otsikoihin vielä 1995, kun Drummond ja Cauty jakoivat joulupäivänä rekkalastillisen
lageria Lontoon kodittomille.
Viimeiset 20 vuotta miehet ovat tehneet erilaisia taideprojekteja pääosin erikseen, kunnes tammikuun alussa Twitteriin ilmestyi mitä kutkuttavin viesti:
Mitä tämä sitten tarkoittaa, on tietenkin täysi arvoitus. Jos tiedämme Bill Drummondista ja Jimmy Cautysta jotakin, niin ainakaan he eivät ole ennalta-arvattavia. Mikään ei tietenkään takaa, että kyse on edes musiikista, vaan luvassa voi olla aivan muunkaltaista - joskin epäilemättä perin viihdyttävää - urpoilua.
Odotukset ovat kuitenkin korkealla, sillä tässä soittolistojen sekä puolivillaisten kykykilpailujen maailmassa The KLF olisi tärkeämpi kuin koskaan.
MIKKO PULLIAINEN