Kolumni
Tilaajille

Poikki on, sano jar­ru­mies, kun jalka katkes

-

Eduskuntavaaleissa yksi teema tyypillisesti nousee yli muiden.

Vuonna 2023 se oli julkisen talouden tasapainottaminen, 2019 ilmastotoimet, 2015 menoleikkaukset, 2011 eurokriisi.

Vuoden 2027 vaaleista näyttävät tulevan velkajarru- ja sopeutusvaalit.

Velkaantumisen ja alijäämien taittamiseksi on sorvattu puolueiden velkajarrusopimus ja nimitetty parlamentaarinen työryhmä kaalimaan vartijaksi.

60 prosentin velkasuhdetavoite ja vuotuinen 2,5 prosentin alijäämäkatto rajoittavat seuraavan eduskunnan budjettivaltaa rajusti ja pistävät ahtaat suitset tulevien hallitusten talouspolitiikalle.

Vasemmistoliitto jättäytyi sopimuksen ulkopuolelle. Monet pitivät ulos jäämistä hölmönä, koska se todennäköisesti sulki puolueelta ovet seuraavat hallitukseen.

Itse luulen, ettei ratkaisu maksanut puolueelle mitään, sillä hallitusovet olivat tiukassa säpissä jo valmiiksi.

Niin tai näin, kipua, kitkaa ja kiukkua tulee puolin ja toisin piisaamaan.

SDP tietysti haluaisi vasemmistoliiton hallitukseen, koska silloin todennäköisesti muodostuisi koalition sisälle punaenemmistö ja vasemmistolaisen politiikan tekeminen helpottuisi. Ajatus vasemmistoliitosta hallituksessa olisi kuitenkin pystyttävä myymään vähintään yhdelle porvaripuolueelle, sillä pelkillä punavihreillä lihaksilla ei enemmistökoalitio rakennu. Ostajia ei kuitenkaan taida löytyä.

Muilla suurilla puolueilla nimittäin on vähintään keskivaikea vasemmistoliittoallergia.

Kokoomukselle vasemmistoliitto on talous-, vero- ja työmarkkinapoliittinen painajainen, keskustan traumat puolueiden yhteiselosta Rinteen–Marinin hallituksessa puolestaan tuskin helpottavat vielä 2030-luvullakaan.

Perussuomalaisten vasemmistoliittokammolle taas vetää vertoja vain vasemmistoliiton persuinho.

Antti Lindtmanin kauhuskenaariossa SDP on porvarien kanssa hallituksessa velkajarruttamassa, ja vasemmistoliitto moukaroi sitä oppositiosta käsin työväenaatteen myymisestä.

SDP:n olisi helpompi kontrolloida sisarpuoluetta, jos se olisi hallituksessa, mutta saattaapi olla, ettei Minja Koskela ole tällaisesta talutusnuorasta kiinnostunut. Punaisena pelotteena ja kansakunnan sosiaalisena omatuntona oppositiossa vasemmistoliitto voisi olla jopa vaikutusvaltaisempi kuin hallituksen pienosakkaana.

Porvaripuolueille työväen jäsentenvälisiä oppositiossa olevan vasemmistoliiton kanssa käyvä SDP ei lopulta lupaa paljonkaan helpompaa hallitusarkea kuin toimiminen kahden vasemmistopuolueen kanssa.

Niin tai näin, kipua, kitkaa ja kiukkua tulee puolin ja toisin piisaamaan.

Kokoomuspomo Petteri Orpo saattaa hyvinkin toivoa, että keskusta ja perussuomalaiset saisivat tulevissa vaaleissa kummatkin 30–40 kansanedustajaa. Tällöin houkutus passittaa demarit oppositioon seuraavaksikin neljäksi vuodeksi voi kasvaa vaikeaksi vastustaa.

Lindtman ei tehnyt tällaista ratkaisua ainakaan vaikeammaksi vaatiessaan viime viikolla Orpon eroa.

Kirjoittaja on Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja.