Ärsyttävä taide, jota en ymmärrä

Jos en käsitä, mitä taiteilija haluaa aikaansaannoksellaan sanoa, onko vika minussa vai teoksessa?

Tätä kysymystä pohdin jokin aikaa sitten erään maakunnassamme esillä olleen työn äärellä. Vaikka kuinka yritin, videoteos ei herättänyt minussa mitään muuta kuin kysymysmerkkejä.

Aikani ruutua tuijotettuani ärsyynnyin. Miksi jonkun pitäisi jaksaa katsoa tuollaista scheißea! On minulla parempaakin tekemistä! Ja hassataanko tuollaisen tekemiseen vieläpä kansalaisten verovaroja? Todella typerää!

Samalla viikolla, 50 kilometrin päässä, ajauduin hyvin toisenlaisen elämyksen äärelle. Edessäni nökötti veistos, joka sai minut miltei pyörtymään. Näin fyysisesti mikään taideteos ei ole minua koskaan aikaisemmin puhutellut, tuskin tulee koskaan puhuttelemaankaan.

Tuntui uskomattomalta, että joku taiteilija – aivan toisessa maassa – pähkäilee juuri samoja asioita kuin minäkin. Tunsin suurta sympatiaa kuvanveistäjää kohtaan. Olisin ollut valmis lupaamaan tälle lahjakkuudelle kaikki mahdolliset apurahat.

Parin päivän euforian jälkeen ajatukseni palasivat jälleen ärsyttävään videoteokseen.

Punnitsin uudelleen. Mistä minä voin tietää, ettei joku toinen saisi samanlaisia kicksejä nimenomaan siitä työstä. Ettei joku kokisi jotain sen kohtaa juuri kuin omasta elämästään repäistyltä?

Muistelin esitystilannetta. Eräs nainen yleisön joukossa oli videosta silminnähden huvittunut, nauroi jopa ääneen.

Miksen minä ollut? Enkö vain tajunnut sen humoristisuutta? Olenko jotenkin tavallista taukimpi? Miten ärsyttävä havainto!

Kerran vein lapsen katsomaan nukketeatteria. Yleisön joukosta jotkut lähtivät kesken esityksen pois. Ehkä heidän ärsytyskynnyksensä ylittyi. Myönnetään, kävi se minunkin mielessäni. Vaikka kyseessä oli lastenesitys, oli se vähän outo.

Nukettajan kertoman perusteella jäin kuitenkin siihen käsitykseen, että esityksen tyylivalinta oli halu välittää satoja vuosia vanhaa nukketeatterikappaletta sellaisessa muodossa, miten sitä aikoinaan esitettiin.

Siis kulttuurikasvatusta. Ja historiantuntemusta. Nehän ovat vain hyviä asioita! Pitääkö lapsille suunnatun taiteen ylipäätään olla valmiiksi pureskeltua?

Viihde viihdyttää, mutta taide kehittää aivoja.

Näin summasi minulle jokunen viikko sitten haastattelussa urkuri Kalevi Kiviniemi. Hän on asian ytimessä: taiten tehty taide, olipa teos miltä taiteenalalta tahansa, haastaa ajattelemaan.

Seinäjoen taidehallissa on paraikaa esillä Bothnia Biennalen Symbioosi-näyttely, joka on kuin ajatustyötä varten tehty.

Kävijä ajautuu kuin itsestään pohtimaan paitsi omaa luontosuhdettaan myös koko ihmiskunnan roolia osana ekosysteemiä.

Kuvataiteilijat ovat tuoneet teemaan kukin oman näkemyksensä. Yleisö sen sijaan näkee töissä mitä näkee. Toisia merimetsot luultavasti ärsyttävät jo taiteen aiheenakin.

Onko taiteesta ärsyyntyminen sitten huono juttu?

Ehkä ei. Silloinhan teos on tullut niin lähelle, että vaivaudun reagoimaan. Kuvataiteilijan painajainen lienee se, että työ ohitetaan noteeraamatta. Kuten graafikko Jussi Juurinen totesi: Jokainen ihminen haluaa jättää itsestään jäljen.

Muistijäljen vähintään.

Kommentoi







Luetuimmat kolumnit