Kolmekymppisenä kaikki on jo myöhäistä

Siltä ainakin tuntuu, kun katsoo ympärilleen. Urheilun olympiatoivot ovat 20-vuotiaita, television laulukilpailuissa pärjäävät teini-ikäiset ja esikoiskirjailijoistakin moni on hädin tuskin ehtinyt kolmannelle kymmenelle.

Yhtäkkiä sitä tajuaa kovin konkreettisesti, että omat nuoruuden haaveet ovat varisseet tomuna ilmaan. Ei tässä enää minkään alan virtuoosiksi tulla, vaikka aloittaisi harjoittelun saman tien. Rokkitähteydestä voi unelmoida korkeintaan lauantai-illan karaokessa parin saunakaljan jälkeen.

Tähän seikkaan havahtuminen kirpaisee erityisesti meitä nuoria aikuisia, joille oivallus oman elämän sementoitumisesta uomiinsa on uusi ja yllättävä.

Mutta uskoisin silti, että ihan kaikenikäiset ihmiset harmittelevat välillä nuoruuden hukattuja mahdollisuuksia. Miksi äiti ei laittanut minua pianotunneille? Jos olisin jatkanut jalkapallon peluuta, olisinko nyt ammattiurheilija?

Toisinaan sitä saattaa toki innostua – vielä minäkin näytän maailmalle. Katteeton optimismi nujertuu kuitenkin nopeasti, kun tarkistaa realiteetit. Sanotaan, että uuden taidon kehittäminen huipputasolle vaatii 10 000 harjoittelutuntia.

Jos siis treenaa esimerkiksi kaksi tuntia viikossa, mikä voisi olla kohtuullinen määrä, kun otetaan huomioon muut velvollisuudet, olisi taito hallussa noin sadan vuoden päästä.

Mieliala laskee entisestään, kun muistaa historiaan jääneet lapsinerot. Mozart sävelsi ensimmäisen sinfoniansa kahdeksanvuotiaana. Ranskalaisen runoilijan Arthur Rimbaud’n koko tuotanto oli kasassa ennen 22 ikävuotta.

Ehkä tässä on siis turha aloitella mitään omia projekteja.

Aikuista unelmoijaa saattaa silti lohduttaa tieto, että päinvastaisiakin esimerkkejä löytyy. Esimerkiksi venäläinen kuvataiteilija Wassily Kandinsky aloitti maalausopinnot vasta 30-vuotiaana. Siihen asti hän työskenteli oikeus- ja taloustieteen opettajana. Kandinskystä kasvoi lopulta yksi aikansa merkittävimmistä kuvataiteen uudistajista.

Urheilupuolelta kannattaa muistaa ainakin tuore olympiamitalisti Mira Potkonen, joka aloitti kilpanyrkkeilyn 28-vuotiaana. Sensaatio oli myös kesällä puolimaratonin EM-kisarajan alittanut 43-vuotias Laura Markovaara, joka ryhtyi treenaamaan juoksemista vasta 33 vuoden iässä.

Oireellinen on toki ajatus, että koko touhussa ei ole mitään mieltä, ellei voi kehittyä vähintään maailmanluokan taituriksi. Ehkä juuri siihen kiteytyy ongelman ydin – jos ei voi saavuttaa kaikkea, miksi edes vaivautua?

Mieleeni on jäänyt yksi juttukeikka, jolla haastattelin Parkinsonin tautiin sairastunutta. Haastattelussa kävi ilmi, että hänellä – kuten ilmeisesti monella muullakin – luovuus oli yllättäen lisääntynyt taudin puhkeamisen jälkeen.

Tietääkseni ei ole olemassa tieteellistä näyttöä siitä, että tämä johtuisi nimenomaan Parkinsonin taudista. Haastateltava arvelikin itse, että taustalla saattoi olla pikemminkin elämän kiireiden helpottaminen ja sitä kautta energian vapautuminen muihin tehtäviin. Kun ei ollut enää pakollista suoritettavaa, sai tehdä ihan sitä, mikä itsestä tuntui hyvältä – ja sitten innostusta ja ideoita riitti yllin kyllin!

Kenties tässä piilee pieni oivalluksen siemen. On totta, että tiettyyn ikään päästyään ei voi enää saavuttaa kaikkea. Juuri siksi kannattaakin ottaa rennosti ja alkaa puuhastella juttuja, joista oikeasti pitää.

Kommentoi