Kolumni: Aitiopaikalla

Jo usean vuoden ajan voimassa ollut äitiyden ja opettajuuden kausikortti on mahdollistanut minulle aitiopaikan tosielämän tarinoiden seuraamiseen ja niiden kanssa elämisen. Tällä aitiopaikalla ei ole pölyyntyneitä ja paksuja samettiverhoja suodattimina, vaan kaikki kohtaukset ja niiden mukana tuomat tunteet saa kokea alkuperäisinä ja aitoina.

Joskus tosielämän tarinat iskevät aitiopaikalla istujaan sellaisella voimalla, että aition seinät natisevat liitoksistaan ja pilarit kolisevat paikoiltaan. Erään kerran kun näin tapahtui, syntyi Nolla-runo. Se oli tehnyt tuloaan jo usean vuoden ajan. Aitiopaikalle oli alkanut näkyä ja kuulua, että jotain tapahtuu. Jotain, mikä ei ollut hyvä. Jotain, mitä ei ymmärtänyt ja mistä ei saanut kiinni. Mutta se oli jotain, mikä herätti jo ensitapaamisella tunteen: Tälle asialle pitää tehdä jotain!

”Ilmeet, eleet teidän jälleen kertoo sen, tervetullut porukkaanne oo mä en.

On mieleni surullinen ja alakuloinen, vaik’ yritän niin kovasti, ett’ välitä mä en.

Kaikki samanarvoisia olemmehan täällä, miksi sitten pompitte mun itsetunnon päällä?

Ois’ kiva teidän kanssa porukalla kikatella, mut’ jostain syystä arvo mun on teille pelkkä nolla.”

Kun aitiopaikalla kohtaa ainutlaatuisen arvokkaan lapsen tai nuoren, joka raottaa epätoivon ja silminnähden suuren surun huntua kuiskatakseen kysymyksen: ”Mikä minussa on vikana?” ovat sanat vähissä. Silloin eivät auta riimit, eivät taikasanat.

Me olemme kadottaneet jotain. Vai onko sitä koskaan ollut olemassakaan? Onko aika vain muuttunut, mutta se jokin ei enää meinaa jaksaa syntyä tähän aikaan? Mikä on se voima, mikä ajaa meidät siihen itsekkyyteen ja tylyyteen, minkä ympäröimiä me olemme?

Taivasteleminen ei tuo vastausta yhteenkään kysymykseen eikä auta yhtäkään elämän taimea, joka peilaa itseään ja kehittyvää itsetuntoaan ikätovereistaan. Se, millaista palautetta, tärkeyden määrää ja ihmisyyden arvoa lapsi tai nuori saa ikätovereiltaan on suoraan yhteydessä siihen, millaiseksi hän itsensä kokee. Osaamme kaikki päätellä mitä tapahtuu, jos sitä palautetta ei saa ollenkaan tai jos se palaute herättää vääristyneen tietoisuuden siitä, että minä en ole tärkeä. Näin kokevat kiusaamisen ja syrjimisen uskomattoman monet uhrit.

Viikko sitten uutisoitiin Lännen Median ja OAJ:n tekemän kiusaamiskyselyn huolestuttavista tuloksista. Uskallan väittää, että some-kiusaamisen räjähdyksen voimakkuus, sen merkitys ja seuraukset ovat todellisuudessa vielä paljon suuremmat kuin mitä tulokset kertoivat.

Yhteen alkuun kiusaamisen ja syrjimisen vastaisessa työssä on päästy. Yhdessä pienessä runossa oli alku yhä kasvavalle jatkokertomukselle. Se kertoo siitä, että meillä on onneksi tahto ja voima vaikuttaa asiaan. Aitiopaikkani on täyttynyt vierustovereista ja lisää mahtuu edelleen.

”Voi kunpa teidän äidit, isät ymmärtäisi sen, miten tärkeää on oppi sydämen sivistyksen. Kunpa silmät oikeasti avautuisivat ja lapset aidon välittämisen opin saisivat.”

Kati Särmö

Kirjoittaja on opettaja, joka kysyy, olisiko yhteiskunnassa nyt empatia- loikan aika.

Kommentoi







Luetuimmat kolumnit