Kolumni: Pahempaa kuin kellokortti tai jalkapanta

Tämän päivän paradokseja on, mitä enemmän tietoa jokainen jakaa itsestään täysin vapaaehtoisesti toisten tirkisteltäväksi, sitä huolestuneempia kansalaiset ovat kaikesta virallisten tahojen tekemästä valvonnasta.

Tieverkon rahoittamisen vaihtoehtona oleva kilometripohjainen maksu perustuu auton paikannukseen. Reaktioista päätellen se ylittää urkkimisessa moninkertaisesti kaiken kerrostalokyttäyksestä kellokorttiin tai jalkapantaan.

Jos isoveli valvoo, peli on menetetty. Musta laatikko on hyvä juttu lentokoneiden etsinnässä, mutta asentaminen omaan autoon... Jo ajatuskin saa kavahtamaan.

Ihan selvästi tässä uskotaan, että poliisilaitoksella katseltaisiin tietoja ruokatunnilla huvin vuoksi: Jahas, siellä se rouva päätoimittaja on menossa lounassalaatille! Vai olisiko sittenkin menossa kebabille?

Samaan aikaan kaikki huolestuneet lataavat kymmenen uutta valokuvaa itsestään someen, koska nykyään koko identiteetin rakentaminen perustuu siihen, miltä oma elämä näyttää somessa.

Kuvista ja tägätyistä paikoista selviää ollaanko kotona vai ulkomailla ja itse valokuvan mukana seuraa myös gps:n tarkka paikkatieto. Päivityksistä saa myös urkkimatta selville millaisessa seurassa liikkuu ja mistä henkilö pitää.

Somessa jaettua tietoa Google käyttää hyväkseen mainonnan kohdistamisessa, mutta kun ketjuliike ilmoittaa alkavansa kerätä aiempaa tarkempia ostotietoja asiakkaistaan tehdäkseen samaa, kaikki yksityisyydestään tarkat some-jakajat älähtävät.

Sitä paitsi älypuhelin taskussaan kulkee noin 80 prosenttia 16-74-vuotiaista suomalaisista. Se on jäljitinlaite, jota jokainen käyttää ilman mitään pakottamista.

Näyttää siltä, että George Orwellin 1984 -yhteiskunta, jossa valvotaan jokaista liikettä, on toteutunut ihan omasta tahdostamme. Toiselle vain antaa tietonsa mielellään, toiselle ei.

Viranomaisten rekisterit ovat vähiten mieluisia. Edes ulkoministeriön matkustusilmoitusta ei tahdota täyttää, "etteivät pääse kyttäämään".

Maanjäristyksen tai terrorisiskun keskellä tosin lämmittää, että Suomen valtio tietää kysellä maailmalla olevan kansalaisensa perään. Jos ei vastausta kuulu, se aloittaa etsinnät. Ensin pitää vaan tietää se olennainen asia, että Suomen kansalaisia on paikanpäällä. Tässä kohtaa gps:n ilmeisesti saa napsauttaa päälle?

Yhtään hullummalta ei tunnu sekään, että nykyautot osaavat onnettomuustilanteessa itse soittaa kännykällä hätäkeskukseen ja jos kuljettaja viruu henkihieverissä, myös onnettomuuden tapahtumapaikka osataan paikantaa.

Eikä sekään ihan huonoa palvelua olisi, jos kauppa pystyisi jäljittämään pilaantuneen tuote-erän ostajat kotiin saakka ennen rajua vatsatautia.

Silti itsemääräämisoikeus tuntuu olevan vaarantuneena silloin, kun tiedustelulainsäädännön pelätään kääntyvän urkinnaksi. Urkintalaki uhkaa siis perusoikeuksia.

Paitsi, kun terroristi iskee. Silloin poliisin olisi pitänyt pystyä seuraamaan kaikkia vähänkään epäilyttäviä tuntemattomia hörhöjä, mitä se ei lain mukaan nyt saa tehdä.

Jos todella haluaisi suojautua seurannalta, pitäisi lopettaa some-päivittäminen, kietoa kännykkä folioon ja leikata muovikortit kahtia. Tai sitten pitää vain hyväksyä se, että yksityisyydellä tarkoitetaan nyt jotain muuta kuin ennen.

Kukahan muuten todennäköisimmin käyttäisi yksityisiä tietoja väärin? Viranomainen vai joku muu verkon tietojen kalastelija?

Kommentoi






Luetuimmat kolumnit
Työpaikat Etelä-Pohjanmaa
Työpaikat Pohjanmaa