Paikoillanne, valmiit, hep!

Männä viikolla sosiaalisessa mediassa levisi uutinen Itävallassa lapsille järjestetystä juoksutapahtumasta, jossa 3- ja 4-vuotiaiden lasten oli määrä juosta 40 metrin matka paikallisella urheilukentällä. Uutisessa todettiin, että leikkimieliseksi kaavailtu kilpailu ei kuitenkaan ilostuttanut kaikkia osallistujia. Maaliviivan tuntumasta otetusta valokuvasta paljastui, että osa lapsista rimpuili ja parkui naama irvessä, kun vanhemmat kiskoivat heitä voitonhimoissaan maaliviiva kohti. Uutisessa todettiin kisajärjestäjän toimesta, että vanhempien kunnianhimo on kasvanut vuosi vuodelta ja kilpailua harkitaan lopettavaksi.

Mistä syntyy urheilukipinä, jos lapsille ei ole kilpailutoimintaa? Useimpien urheiluseurojen allakoista löytyy lasten vanhempien päänmenoksi lastenkisaa lähes jokaisella kesäviikolla. Parhaimmillaan kaikille avoimet ja maksuttomat lastenkisat keräävät tuhatkunta innokasta kisajaa lähtöviivalle ja kotiin lähdetään mitali kaulassa.

Lastenkisojen läpiviennistä vastaa seuran satapäinen toimitsijajoukko. Nämä arvokkaat vapaaehtoiset seuratoimijat saapuvat kentälle sovitusti kellonlyömällä ja kuin työmuurahaiset he löytävät oman paikkansa kentältä ja kisat voivat alkaa. Iso osa tämänkin kesän kisojen kellomiehistä on seissyt maaliviivan tuntumassa jo silloin kun itse aloittelin urheilu-uraani Seinäjoen Keskuskentällä vuonna -84.

Lastenkisojen toimitsijat saapuvat tunnollisesti kisapaikalle siksi, että haluavat tarjota lapsille iloisen elämyksen. Palkkioksi maalimiehet saavat kisamakkaran ja hyvän mielen. Hymyilen siis heille leveästi vaikka tyttäreni kesken juoksupyrähdyksen lähtisikin perhosen perään, kävelisi koko matkan tai tekisi stopin viisi metriä ennen maalia. Samalla teen palveluksen omalle lapselleni.

Varmistan hymyllä ja hellämielisellä kannustuksella, että iloiseksi tarkoitetusta yhteisestä perhetapahtumasta ei tule äidin kilpailu.

Urheilussa on paljon hyvää, mutta kääntöpuolikin on tullut koettua. Onnistumisen pakko ja epäonnistumisen pelko vetää naaman mutrulle ja helpompi olisi jäädä kotiin, kuin heittäytyä mukaan omien rajojen rikkomiseen. Arvokisoissa melkeinpä eniten pelkäsi sitä, että löytää kotiin palattuaan Iltapäivälehdestä omat kasvot turistibussista lampaankankun kuvalla varustettuna, vaikka omasta mielestä taisteli kentällä kuin leijona.

Lapset osallistuvat liikuntaan ja urheiluun puhtaasti liikkumisen ja tekemisen ilon ja viihtymisen vuoksi. Paljon on tekemistä siinä, ettei tämä innostus vain katoa. Leikkimieliset kisatapahtumat ovat elämyksiä ja niitä tarvitaan. Aina ei voi eikä tarvitse olla paras ja epäonnistuminen on sallittua. Se nyt vaan on niin taivahantosi, että ”parhaani teen ja katsotaan mihin se riittää” ajatusmalli pitää kelevata.

Lasten kanssa onkin syytä jättää omat menestystavoitteet taka-alalle, mitä nyt joskus kotipihassa voi ylittää maaliviivan ensimmäisenä kera tyylikkään tuuletuksen, ihan vain mallia näyttääkseen tulevaisuuden varalle.

Kirjoittaja on LitM, ex-olympiaurheilija ja SSU:n toiminnanjohtaja.

Kommentoi






Työpaikat Etelä-Pohjanmaa
Työpaikat Pohjanmaa