Rock-Suomi on hyvä maa

Päivää taas, kolumneja lukeva väestö. Olen ollut äitiyslomalla, mutta nyt salakavala vauvani alkaa olla niin iso, että pystyn suunnittelemaan tekemisiäni puolta tuntia pidemmälle.

Äitiyslomaa olen viettänyt tiiviisti vauva kainalossa, ja kun hän on nukkunut, olen katsonut paljon televisiota, tarkemmin sanottuna Ylen Areenaa.

Yleä on viime aikoina parjattu paljon, mutta Areena hämmästyttää toimivuudellaan. Jos vastaan tulee huonon oloinen ohjelma, sen voi huoletta sivuuttaa kokonaan.

Olen viime viikot tahkonnut Areenan Viihde ja kulttuuri-osiota, jossa riittää katsottavaa.

Äskettäin sinne tupsahtivat esimerkiksi kaikki Kummeli-tv-sarjan jaksot, joille on tullut naurettua (hiljaa, ettei vauva herää).

Areenan parasta antia ovat kuitenkin Antti Leinon ohjaamat Rock-Suomi-dokumentit vuodelta 2010. Niitä on yhteensä kymmenen kappaletta, ja jokainen on tähän mennessä ollut laadukas, havahduttava ja täynnä tärkeää tietoa.

Rock-Suomi-dokumentteja katsellessa herää ylpeys tätä maata ja sen musiikkikenttää kohtaan.

Täällä on osattu soittaa, laulaa ja tehdä lauluja niin pitkään, että on muodostunut jatkumo, jota nuoremmat soittajat pystyvät seuraamaan.

Suomalaisen rockin jokaisella vuosikymmenellä on omat tyylilajinsa ja henkilönsä, ja sitten ovat vielä legendat, joita eivät mitkään vuosikymmenet pidättele.

Suomen kielellä esitetyn rockin vientikelpoisuus ei ehkä ole kummoista, mutta se on muulla tavalla sitäkin arvokkaampaa.

Jonna Tervomaa sanookin yhdessä dokumenteista, että suositut suomalaiset rock-kappaleet ovat tavallaan kuin kansallishymnejä, tärkeitä yhteisiä nimittäjiä näin pienelle kielialueelle.

Juuri nyt ajat vaikuttavat epätoivoisilta, aivan kuin Suomi-nimisestä paatista olisi tosiaan lähtenyt tulppa irti.

Tällaisina hetkinä tekee hyvää katsoa, kuinka laajaa näkemystä ja osaamista Suomessa onkaan, ja kuinka pitkältä ajalta sitä riittää. Rock-Suomella on ylväs ja hillitön historia. Musiikkia on tehty kaikenmoisissa olosuhteissa ja poliittisissa tilanteissa.

Tekee aivan mieli käydä herättämässä nukkuva vauva, ja tuoda hänet katsomaan kaikki kymmenen dokumenttia.

Hän näkisi, että täällä on ollut sellaisia soittajia kuin Albert Järvinen ja Petri Walli, puhumattakaan 1970-luvun progemuusikoista, tai Sielun Veljistä 1980-luvulla.

Taitavien suomalaisten rock-sanankäyttäjien kirjokin tekisi mieli esitellä vauvalle: Juice Leskisestä Hectoriin ja Dave Lindholmiin, Martti Syrjästä Ismo Alankoon, Tuomari Nurmioon ja Gösta Sundqvistiin, J. Karjalaisesta Kauko Röyhkään ja Kari Peitsamoon, Liisa Akimofista Maija Vilkkumaahan ja Jonna Tervomaahan, ja siitä vieläkin pidemmälle, aina Asaan, Ristoon, Mariskaan ja Paula Vesalaan asti.

Monta nimeä jäi tietysti mainitsematta, mutta ne ovat siellä, kun vain etsii.

Rock-Suomea voi kiertää ajassa taaksepäin, pysytellä nykyhetkessä, tai jopa varovaisesti aavistella tulevaa. Olo jää joka tapauksessa toiveikkaaksi.

On tämä hyvä maa. Näin sen taas muistaa.

Kirjoittaja on kirjoittava kulttuurialan sekatyöläinen

Kommentoi






Luetuimmat kolumnit
Työpaikat Etelä-Pohjanmaa
Työpaikat Pohjanmaa