Turkka on kuollut, eläköön Turkka

Elokuun alkupäivinä, vain pari viikkoa sitten, kansakunta sai tiedon hullun neron, profeetan, teatteriohjaaja ja kirjailija Jouko Turkan poismenosta.

Turkka eli, koki ja näki elämän voimakkaasti. Hänestä muodostui vuosikymmenien varrella kansallinen ärsyttäjä, vaikuttaja ja instituutio. Turkka on suuri taiteilija, jonka merkitys suomalaisen kielen ja mielen tulkkina ja tutkijana on rinnasteinen Elias Lönnrotin, Aleksis Kiven ja Frans Emil Sillanpään katoamattomaan perintöön.

Ensimmäiset omat muistikuvani Jouko Turkasta sijoittuvat isovanhempieni asuntoon Turun Puutarhakadulla. Eletään 1980-lukua. Istun olohuoneen lattialla ja silmiini osuu Suomen Kuvalehti, jonka kansikuvassa pistäväsilmäinen, kalju mies tuijottaa suoraan kohti lukijaa. Kuvan alla on teksti ”Jouko Turkka on pettynyt suomalaisiin”.

Kysyn Turun Sanomien pääkirjoitussivuun syventyneeltä everstinna-mummoltani, kuka on tuo lehden kannessa oleva mies. Mummo on hetken hiljaa ja vielä senkin jälkeen hän vaikenee.

On pakko lukea ja selvittää asia itse.

Myöhempinä vuosina törmään Jouko Turkan nimeen monissa eri yhteyksissä. On teatterikorkeakoulua, Oulun skandaalia, seitsemää veljestä ja kiimaisia poliiseja.

Opiskeluaikoina käyn tamperelaisessa taide-elokuvateatterissa katsomassa Jari Halosen elokuvan, jossa irvistelevää kommunistia (sic) esittävä Turkka kuuntelee soivaa sahaa ja lyö puukengällä rytmiä lattiaan.

Kenties lähimmäksi Turkan myyttistä hahmoa pääsen 2000-luvun alussa työskennellessäni jo itsekin kulttuurialalla. Maakuntateatteriin, jonka hallintojohtajana toimin, on tulossa vierailuesitys. Kyseessä on monologi, jolla Jouko Turkan poika, nyrkkeilijä Juha Turkka kiertää näyttämöitä. Ja sattumoisin talomme johtaja on vuosikymmeniä aiemmin aloittanut oman taiteellisen uransa Jouko Turkan assistenttina, Joensuussa, teatterisodan aikoihin.

Tämän epäsuoran erikoisyhteyden seurauksena minulle tarjoutuu mahdollisuus monologiesityksen jälkeen nauttia illallista kolmen hengen pöydässä, jossa Jouko Turkka ja hänen henkensä on neljäntenä illallisvieraana voimallisesti läsnä.

Puhumme toki myös nyrkkeilystä.

On myönnettävä, etten itse koskaan ole todella ymmärtänyt sitä, mistä Turkan teatterinäkemyksessä pohjimmiltaan on kyse. Mutta kokemuksen kannalta ymmärtämisen merkitys onkin täysin yliarvostettua.

Turkan kirjallisen tuotannon osalta tilanteeni on kuitenkin toinen. Esimerkiksi Aiheita, Selvitys oikeuskanslerille ja Häpeä ovat teoksia, jotka ovat jättäneet minun lähtemättömän jäljen ja joista erityisesti viimeisimmän pariin palaan säännöllisesti.

Häpeä. Se on eräs oman elämäni merkittävimmistä probleemoista. Toinen on, kuten Mika Waltarilla, Jumala.

Sanotaan, että maata kannattaa aina ostaa. Sitä kun ei valmisteta enää. Myöskään uutta Turkkaa ei enää synny näyttämöille tai kirjojen sivuille. Siksi jo olemassa olevaa kannattaa jatkuvasti tulkita uudestaan.

Jouko Turkka on kuollut, eläköön Jouko Turkka.

Ja eläköön Suomi.

Kirjoittaja on virkamiesboheemi ja kirjailija

Kommentoi