Vaikein ammatti, paras harrastus?

Ystäväni aloitti tällä viikolla opinnot Sibelius-Akatemiassa. Koska kyseessä on armoitettu muusikko ja kaikin puolin hieno mies, hän tulee pärjäämään valitsemallaan tiellä.

Rytmimuusikon ammattia ei kuitenkaan voi enää aivan varauksetta suositella kelle tahansa. Alan työt ovat vähentyneet ja jatkavat vähenemistään. Suurin osa levyistäkään ei ole myynyt enää vuosiin.

Radiosoitto sentään elättää, kyllä, mutta vain pikkuriikkisen osan lauluntekijöistä. Vaikka bändille osuisi hittikin, jää soittajan käteen pelkkiä murusia ellei hän ole säveltäjä tai sanoittaja.

Niinpä monen muusikon kohtalona on repiä leipä tien päältä. Se oli raskasta jo 30 vuotta sitten, mutta silloin sentään riitti keikkoja pitkin viikkoa. Nykyinen livemalli on vakiintunut kahteen viikonloppukeikkaan ja that's it. Sillä voi ehkä nippa nappa elää kituuttaa, mikäli ei ole muita suita ruokittavana.

Käytännössä Nyky-Suomessa on muutama kourallinen kevyen musiikin ammattilaisia, jotka elävät soittamalla. Usein heilläkin on kiinnitys useampaan maksavaan kokoonpanoon.

Loput soittajat hankkivat lisäleipää jostakin muualta: jos hyvin käy, saa tehdä sisäsiistiä musiikin opetustyötä. Moni joutuu paiskimaan sekalaisia hanttihommia ja olemaan välillä myös työtön.

Tämä ankara kuva ei kosketa vain musiikkia, vaan kaikkia taidealan ammatteja. Kulttuuri on haastava bisnes. Kuinka moni kuvataiteilija esimerkiksi myy töitään kyllin paljon elättääkseen edes itsensä, saati sitten perheensä?

Pärjätäkseen taiteilijana on oltava alallaan erityislahjakas. Sen lisäksi on keksittävä kakun kuorrutteeksi jokin oma juttu, jota muut eivät ole hoksanneet. Päälle päätteeksi vaaditaan supliikkia ja bisnesvainua, jotta saa työnsä kaupaksi myös muille. Vasta silloin ja hyvällä tuurilla voi olla toisinaan toivoa isoistakin tileistä.

Tässä kohtaa taiteilijan työ voi kuitenkin käydä stressaavaksi ja raskaaksi. Kun taiteesta tulee ammatti, se saattaa lakata olemasta kivaa ja rentouttavaa. Ainakin se vaatii silloin vastapainoksi vapaa-ajan harrastuksia, jotka vievät kauas luomisen lähteiltä.

Tiedän monia taiteilijoita, jotka ovat intohimoisia höntsääjiä, harrastajaurheilijoita. Hikoilu pallon perässä tai uiminen kilometrikaupalla vaatii hetkeen keskittymistä ja tyhjää tehokkaasti pääkoppaa. Samalla se tekee hyvää fyysiselle jaksamiselle, jota ilman on vaikea olla luovuutensa huipulla päivästä toiseen.

Että se siitä rankasta dokaamisesta näyttelyavajaisissa, ensi-illoissa ja keikkamatkoilla. Nykyisin ei ole lainkaan harvinaista, että takahuonetarjoilut jäävät lähes koskematta. Moni työkseen kiertävä musikantti ottaa korkeintaan yhden–kaksi, nukkuu sen päälle hyvin ja nousee tikkana uuteen päivään.

Keikoilla juhlimisen lippua liehuttavat enää iloiset amatöörit. Heille bändin vieminen tien päälle on päivärutiineista poikkeavaa, luokkaretkeilyyn verrattavaa toimintaa, joten se heille auliisti suotakoon.

Couci-couça, liittyipä kulttuurihöntsäilyyn joskus juhlat tai ei, taiteen pitäminen hyvänä harrastuksena soveltuu parhaiten useimmille meistä. Elämää kannattelevaksi työksi siitä on vain harvoille.

Sen sijaan taideharrastus samanmielisten kanssa voimaannuttaa ja onnellistuttaa. Se ei ole vähän se.

Siinä ollaan jo aika lähellä elämän tarkoitusta.

Kommentoi







Luetuimmat kolumnit
Työpaikat Etelä-Pohjanmaa
Työpaikat Pohjanmaa