"Päivä helvetissä" – Ukrainalaiset sotavangit muistelevat epätoivoista taistelua Mariupolista

Kapteeni Valentina Strutynska ehti olla venäläisessä vankilassa viisi kuukautta. Kun hänet vietiin käsiraudoissa ja silmät sidottuina sellistään, hän pelkäsi pahinta. Vasta kun siteet paljon myöhemmin poistettiin ja hän kuuli "Kunnia Ukrainalle!" -huudot, hän tajusi olevansa kotona.

Ukrainan merijalkaväen sotilas Strutynska oli yksi syyskuussa vapautetuista 215 vangista. Kyseessä oli presidentti Vladimir Putinin helmikuussa aloittaman hyökkäyssodan mittavin vankien vaihto. Sodan alkukuukausina käydyissä Mariupolin taisteluissa vangittu Strutynska ja kaksi muuta ukrainalaista kertoivat kokemuksistaan Financial Timesille.

. Tuhansia taistelijoita ja kymmeniä siviilejä oli hakeutunut suojaan Venäjän joukkojen moukaroinnilta Mariupolin kaupungissa sijaitsevaan Azovstalin jättimäiseen terästehtaaseen. Haastateltujen kertomukset valottavat sodan alkuvaiheessa käydyn merkittävän taistelun tapahtumia ja antavat osviittaa sotavankien kohtelusta Venäjällä.

. Toinen vapautettu vanki on kapteeni Oleksandr Demtšenko , joka on ammatiltaan lääkäri. Hän oli Mariupolissa, koska oli kuljettanut vapaaehtoisena tarvikkeita Azovstaliin.

– Mariupol oli jo piiritetty, joten tiesin lähteväni matkalle, jolta ei olisi paluuta, hän kertoo. Kuten Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi myöhemmin totesi, kyseiset tehtävät olivat lähes mahdottomia suorittaa eivätkä useimmat selvinneet niistä hengissä. Demtšenko kuitenkin selvisi, ja vietti seuraavat kuusi viikkoa hoitamalla vakavasti haavoittuneita sotilaita ja siviilejä.

Kolmas sotavanki, Ukrainan 56. moottoroidun jalkaväkiprikaatin majuri Oleksandr Voronenko , oli joukkoineen Mariupolissa ennen hyökkäyksen alkamista. Hän muistelee kauhulla kiivaita taisteluja ja Venäjän joukkojen kylvämää käsittämätöntä tuhoa.

– Se oli kuin loputtoman pitkä päivä helvetissä, hän sanoo.

. Kiivaita taisteluja Mariupolissa Ukrainan etelärannikolla sijaitseva Mariupol on strategisesti tärkeä satamakaupunki. Juuri siitä syystä se joutui jo sodan alkuvaiheissa Venäjän sotatoimien kohteeksi. Voronenko muistelee, että sähköt, kaasu ja vesi katkaistiin nopeasti; Putin käyttää samaa taktiikkaa nyt laajemmin yrittäessään murtaa Ukrainan vastarinnan.

Merijalkaväen rinnalla taistellut Voronenko kertoo ankarista tykistö- ja raketti-iskuista, joiden jäljiltä taivas oli ajoittain paksun mustan savun peitossa. Paikallisten viranomaisten ja YK:n arvioiden mukaan näissä iskuissa kuoli tuhansia siviilejä.

– Se oli jatkuvaa, julmaa taistelua, toteaa taisteluissa ampumahaavan jalkaansa saanut Voronenko.

Strutynskan tehtävä oli evakuoida siviilejä. Hän muistelee venäläisten tankkien tulittaneen kerrostaloja umpimähkään, mikä teki hänen tehtävästään lähes mahdottoman.

– En ollut koskaan aiemmin nähnyt sellaista taistelua. Yritin järjestää ruumiiden kuljetuksia, mutta äärimmäisen ankaran tulituksen vuoksi se ei ollut mahdollista, hän muistelee.

. Kun Venäjän hallitus kiihdytti hyökkäyksiään seuraavalla viikolla, kaupungissa olevat Ukrainan joukot sekä sadat siviilit, joista osa oli lapsia, pakenivat kahteen valtavaan teollisuuslaitokseen: Iljitšin terästehtaaseen ja läheiseen Azovstaliin.

Strutynskan ja Voronenkon yksiköt vetäytyivät maaliskuussa suojaan Iljitšin linnoitusmaisen tehdasalueen syviin betonibunkkereihin. Iljitšiin ja Azovstaliin hakeutui kuitenkin myös tuhansia muita sotilaita ja siviilejä, joten tarvikkeista tuli nopeasti kova pula. Tilanteen ratkaisemiseksi Ukrainan hallitus laati riskialttiin pelastussuunnitelman.

. Demtšenko ja toinen lääkäri lähetettiin erikoisjoukkojen mukana matkaan kahdella erillisellä sotilashelikopterilla. Hän vertasi operaatiota ”hyppäämiseen lentokoneesta ilman laskuvarjoa”.

– Meidät laitettiin eri ryhmiin, jotta ainakin toisella olisi mahdollisuus päästä perille, jos yksi helikopteri ammuttaisiin alas, hän kertoo.

Matkalla he joutuivat vihollisen tulituksen kohteeksi, mutta onnistuivat laskeutumaan lähelle Mariupolia ja jatkamaan matkaa määränpäähän veneellä.

Demtšenko perusti välittömästi tilapäisen sairaalan ja leikkaussalin, jossa hän hoiti surkeassa kunnossa olevia haavoittuneita. Hän työskenteli ajoittain lähes täydellisessä pimeydessä, suoritti lukemattomia verensiirtoja, hoiti ammottavia päähaavoja, sitoi vatsan alueen haavoja, jotta sisäelimet eivät pursuaisi ulos, asetti murtuneita luita paikoilleen ja amputoi raajoja – joskus jopa ilman anestesiaa. Oli päiviä, jolloin hän ja muut lääkärit eivät poistuneet leikkaussalista yli 30 tuntiin.

Eräällä pahasti loukkaantuneella miehellä oli ollut kiristysside jalassaan yli kahden viikon ajan, mikä oli Demtšenkon mukaan ”täysin käsittämätöntä”. Siinä vaiheessa kun lääkäri löysi hänet, jalka oli jo mennyt kuolioon ja se oli amputoitava polven yläpuolelta.

– Kuin ihmeen kaupalla hän selvisi hengissä, Demtšenko sanoo.

Demtšenkon mukaan pahinta olivat massiiviset ilmaiskut. Kerran räjähdys sinkosi hänet huoneen poikki betonipylvästä päin, toisella kertaa räjähdys romahdutti kolme kerrosta sairaalaosaston päälle aiheuttaen useiden potilaiden kuoleman.

Venäläisten hyökätessä yhä kiivaammin ja raskaammilla aseilla ukrainalaisten oli lopulta pakko antautua. Ensimmäisenä antautui merijalkaväki Iljitšissä huhtikuussa ja kuukautta myöhemmin toinen merijalkaväen ryhmä ja kansalliskaartilaisia Azovin rykmentistä.

Azov oli alun perin puolisotilaallinen vapaaehtoisjoukko, jonka jäsenistä osa oli äärioikeistolaisia. Sittemmin joukosta on tullut osa Ukrainan sisäministeriön alaisuudessa toimivaa kansalliskaartia, mutta Kremlin silmissä se on edelleen terroristiryhmä.

Venäjän puolustusministeriön julkaisemilla videoilla näkyi, kuinka Ukrainan joukot nilkuttivat ulos Azovstalista kädet ilmassa. Heitä vastassa oli sotilaita, jotka etsivät aseita ja tatuointeja ja ohjasivat heidät sitten vankilaan meneviin busseihin.

. Elämää vankilassa Seuraavan puolen vuoden aikana Strutynska, Demtšenko ja Voronenko vaihtoivat paikkaa vankilasta toiseen. Kaikki kolme joutuivat miehitetyllä Donetskin alueella sijaitsevaan pahamaineiseen Olenivkan vankilaan, jota Zelenskyi on kutsunut ukrainalaisten sotavankien keskitysleiriksi.

Olenivka on ollut Venäjän hallinnassa Ukrainaan vuonna 2014 tehdystä ensimmäisestä hyökkäyksestä lähtien. Heinäkuussa tapahtunut räjähdys tuhosi siiven, jossa Mariupolissa vangittuja ukrainalaisia pidettiin. Räjähdyksessä kuoli 53 ja loukkaantui 75 vankia. Kukaan kolmesta haastatellusta ei ollut Olenivkassa räjähdyshetkellä.

Ukrainan hallituksen mukaan iskun teki Venäjä, jotta vankilassa tapahtuneet ukrainalaisvankien kidutukset eivät tulisi julkisuuteen. Ukraina on julkaissut tallenteita väitteidensä tueksi. Venäjän hallitus väittää Ukrainan käyttäneen Yhdysvaltojen toimittamia ohjuksia vankilan tuhoamiseen, mutta ei ole esittänyt väitteilleen mitään todisteita.

Venäjä on toistuvasti estänyt riippumattomien tarkkailijoiden pääsyn Olenivkaan. YK:n tiedusteluryhmä totesi syyskuussa, että väitteiden paikkansapitävyyden todentamista haittasi merkittävästi se, ettei heitä päästetä tapahtumapaikalle.

Kukaan kolmesta haastatellusta sotavangista ei halunnut kertoa yksityiskohtia vankeudessa kokemistaan kärsimyksistä. Ukrainan joukot ja ihmisoikeusryhmät ovat kuitenkin dokumentoineet miehitetyllä alueella toimivien venäläisjoukkojen sotilas- ja siviilivankeihin kohdistamia julmuuksia.

Haastatellut kertoivat, että aluksi heidät ahdettiin pieniin selleihin, joissa he nukkuivat ilman peittoja. Ruokaa oli niukasti ja juotavaksi heille annettiin mutaista vettä ämpäristä. Osa vangeista sairastui juotuaan likaista vettä.

– Kaikki kärsivät kuivumisesta ja uupumuksesta, sanoi 45 kiloa laihtunut Demtšenko.

Strutynskan kanssa samassa neljän hengen sellissä oli 30 naissotilasta. Hän kertoo, että ahtauden vuoksi vangit joutuivat nukkumaan päällekkäin ja että he pitivät tunnelmaa yllä laulamalla ukrainalaisia kansanlauluja ja pop-kappaleita.

Hän kertoo kohtelun olleen parempaa Venäjä-mielisten ukrainalaisten johtamassa Olenivkassa kuin Venäjällä sijaitsevassa Taganrogin vankilassa, minne heidät siirrettiin myöhemmin. Siellä heille pakkosyötettiin Venäjän propagandaa ja he joutuivat fyysisen ja sanallisen väkivallan kohteeksi.

– Jouduimme jatkuvalla syötöllä katsomaan Venäjän television propagandaa, joka lietsoi vihaa ukrainalaisia kohtaan, Voronenko muistelee.

Kun sää syyskuussa kylmeni, lämmittämättömissä selleissä värjöttelevät vangit painautuivat toisiaan vasten ja unelmoivat vapaudesta.

. Vankien vaihto Syyskuun 21. päivänä venäläiset vartijat herättivät sotavangit, peittivät heidän silmänsä siteellä ja sitoivat heidän kätensä kivuliaasti selän taakse. Osa vangeista luuli, että heitä oltiin siirtämässä toiseen vankilaan tai takaisin Mariupoliin, missä huhupuheiden mukaan valmisteltiin vankien ”oikeudenkäyntejä”.

Heidän yllätyksekseen kyseessä oli kuitenkin vankien vaihto, jossa ukrainalaiset vaihdettiin 55 venäläiseen vankiin ja Putinin ystävään, Moskova-mieliseen ukrainalaiseen kansanedustajaan Viktor Medvedtšukiin , joka pidätettiin tänä vuonna epäiltynä maanpetoksesta. Vaikka sotilaat olivatkin pettyneitä siihen, että Medvedtšuk vapautettiin, heidän mielestään Ukraina veti tilanteessa pitemmän korren.

Nyt heidän suurin toiveensa on vankeudessa olevien toverien vapauttaminen. He toivovat länsimailta aktiivisempaa otetta, ja vetoavat Punaisen Ristin kansainväliseen komiteaan, jotta se pyrkisi lupauksensa mukaisesti edistämään sotavankien vapauttamista ja suorittamaan olosuhteiden tutkinnan Venäjän miehittämillä alueilla.

Zelenskyi on syyttänyt Punaisen Ristin kansainvälistä komiteaa sen toimien riittämättömyydestä, erityisesti Olenivkassa. Punainen Risti toteaa, että se on toistuvasti pyytänyt pääsyä Olenivkaan, mutta sillä ”ei ole esteetöntä ja toistuvaa pääsyä kaikkien sotavankien luo tässä kansainvälisessä aseellisessa konfliktissa”.

Punainen Risti vakuuttaa jatkavansa ponnistelujaan alueelle pääsemiseksi.

Kaikki kolme sotavankia sanoivat, että toivuttuaan ja vietettyään aikaa perheensä kanssa he haluavat palata asepalvelukseen. Voronenko toivoi pääsevänsä leikkaukseen, jossa poistettaisiin hänen jalkaansa Mariupolissa osuneet luodit.

– En itkenyt haavoituttuani, mutta kotiin palaaminen nostatti ison tunnekuohun, hän toteaa. Voronenko pääsi hiljattain tapaamaan lapsensa, jotka olivat paenneet Venäjän miehittämästä Hersonista.

Demtšenkon toipuminen etenee, ja hän yrittää päästä takaisin normaalipainoonsa. Hän toivoo, että hänen kertomuksensa voisi auttaa muita lääkäreitä pelastamaan sotilaita.

Strutynska on saanut hyviä uutisia: hänen miehensä Jevhen , josta hän ei ollut kuullut mitään sen jälkeen, kun myös mies joutui vangiksi Mariupolissa seitsemän kuukautta sitten, oli yksi erillisessä vankienvaihdossa kotiin palanneista yli 50 ukrainalaisesta.