Kaisa sai äidiltään lohduttoman puhelun joulun alla – "Emme osanneet pelätä pahinta"

Helmikuinen päivä vaihtuu iltaan.

Kaisa Jokinen , 39, puhuu suurista menetyksistään.

Viime vuosi oli erittäin raskas. Elämän raskain ikinä.

Raskaita hetkiä oli kaksi.

Ensin viime keväänä Jokinen erosi miehestään noin kahdeksan vuoden yhteiselämän jälkeen, ja sukunimi Nyman vaihtui takaisin tyttönimeen.

Sastamalasta kotoisin oleva Jokinen oli avioliitossa miehensä kanssa liki viisi vuotta.

Eron jälkeen Jokinen muutti Jyväskylästä vanhempiensa luo Sastamalaan. Erosta toipuminen jatkui pitkälle viime vuoden loppuun.

. Isän kuolema tuli yllätyksenä Kun Jokinen alkoi vähitellen toipua erostaan, elämään astui uusi suru.

Isä kuoli joulukuun alussa.

Jokinen ei ehtinyt jättää isälleen viimeisiä hyvästejä. Kaikki tapahtui niin nopeasti.

Äiti soitti joulukuisena iltana ambulanssin, kun isälle tuli kova vatsakipu. Hänet vietiin Tampereelle sairaalaan. Vatsasta löytyi suolen kiertymä, ja isän kunto alkoi heikentyä nopeasti. Veli ja äiti lähtivät Sastamalasta Tampereelle, mutta he eivät ehtineet ajoissa.

Kaisa Jokinen oli vielä Nurmossa, kun hän sai äidiltään lohduttoman puhelun.

– Emme osanneet pelätä pahinta, sillä ajattelimme, että isä tulee vielä takaisin. Mutta sitten sydän pysähtyi.

Isä olisi täyttänyt 74 vuotta tämän viikon maanantaina.

. Lentopallo tuo iloa elämään Nurmossa vuokrakämpässä asuva Kaisa Jokinen elää päivä kerrallaan.

– Hiukan on väsymystä, mutta kai se kuuluu tähän kevätkauteen jokaisella.

Raskaista hetkistä Jokinen on päässyt ainakin vähäksi aikaa eroon pelaamalla lentopalloa Nurmon JymyVolleyn liigajoukkueessa. Sopimus on voimassa kuluvan kauden loppuun. Keväällä Jokinen aikoo keskustella seuran ja itsensä kanssa, mitä tekee.

Nyt lentopallo tuo Jokiselle iloa, ja hän tykkää siitä, että saa olla joukkueen kanssa.

– Sen takia periaatteessa aloitin vielä tämän kauden. Ajattelin, että pystyn sillä tuomaan iloa elämääni. Henkilökohtaisessa elämässäni on ollut hyvin rankkaa, mutta lentopallo ja urheilu ovat tuoneet siihen iloa.

Kun Jokisen isä menehtyi joulukuun alussa ja haudattiin loppiaisen jälkeen, hän oli jonkin verran poissa Nurmon JymyVolleyn peleistä naisten lentopallon Mestaruusliigassa.

. Viidensadan liigaottelun raja rikki Tammikuun lopulla JymyVolleyn Kaisa Jokinen pelasi Orivedellä uransa viidennensadannen liigapelinsä.

– Itselleni tuli olo, että olenpa vanha, elokuussa 40 vuotta täyttävä Jokinen naurahtaa ja jatkaa:

– Hyvin harva on tähän asti pystynyt ja jaksanut pelata tällä tasolla.

Jokinen oli vasta kolmas naislentopalloilija, joka saavutti tämän maagisen pelirajan.

Jokinen debytoi liigassa LiigaEuran paidassa 18-vuotiaana lokakuussa 2001.

– Olen varmasti erikoistapaus, kun olen näin pitkään pelannut. Aiemmin moni lopetti 25-vuotiaana. Nyt nuorista tytöistä huomaa, että he haluavat menestyä muussakin elämässä, ja koulu on heille hyvin tärkeä.

Jokisen mukaan naisten lentopallo on vuosien aikana nopeutunut, ja nykyään käytössä on muitakin ratkaisuja kuin lyönti tai peippi. Erityisesti syötöt ovat pahentuneet, koska joukkueet panostavat niihin paljon.

Naisten arvostuksessakin on tapahtunut muutoksia. Jokinen näkee, että naisten maajoukkue on viime vuosina menestynyt arvokisoissa, kun siihen on panostettu. Vielä 2000-luvulla oli lähinnä vain miesjoukkue, johon Lentopalloliitto panosti.

– Kansainvälisestikin lajimme on tasa-arvoinen, sillä huiput naisissa ja miehissä saavat saman verran palkkaa, Nurmossa edellisen kerran kaudella 2019–2020 pelannut Jokinen iloitsee.

. Kommellus maaottelussa Kaisa Jokinen on edustanut Suomea yli 70 maaottelussa, ja aina kaikki ei ole sujunut kuin Strömsössä. Azerbaidžanin Bakussa vuonna 2005 tai 2006 sattuneen kommelluksen Jokinen muistaa yhä kun eilisen päivän.

Pelihallin alakerran kellarissa oli Suomen pukukoppi. Jokinen lähti käymään vessassa, kun muut suomalaiset menivät jo kentälle lämmittelemään.

– En kuullut, kun kaksi viimeistä tyttöä kysyi, onko täällä vielä joku.

Tytöt olivat laittamassa ovea lukkoon.

Kun Jokinen tuli ulos vessasta ja kokeili ovea, se oli lukossa, eikä sitä saanut sisäpuolelta auki. Jokiselle tuli hätä, mitä hän tekee.

– Kuulin, että oven ulkopuolella oli ihmisiä, mutta he eivät olleet suomalaisia. Yritin koputtaa oveen ja huusin: Finland, Finland.

Se ei auttanut.

Jokinen mietti, että muut suomalaiset varmasti huomaavat lämmittelyssä, että hän puuttuu. Kun ketään ei kuulunut, Jokinen alkoi lämmitellä yksin lukitun oven takana. Välillä Jokinen kävi koputtamassa pukukopin oveen ja yritti soittaa kännykällä joukkueen jäsenille, mutta puhelu ei mennyt läpi. Yhteys oli liian huono.

– Jatkoin käsien pyörittelyä ja otin lämpöä. Noin kahdenkymmenen minuutin päästä joukkueenjohtaja tuli avaamaan oven. Hän kertoi minulle, että puuttumiseni huomattiin vasta, kun yhdeltä pelaajalta puuttui pallottelukaveri.

Kun Jokinen meni kentälle, hän oli vähän vihainen, kun muut eivät olleet huomanneet aikaisemmin, että hän oli poissa.

– Valmentaja sanoi pelin jälkeen, että minut pitää varmasti joka kerta jättää lukkojen taakse, kun pelasin hyvin.

. Ura on ollut katkolla Kaisa Jokinen oli lopettaa lentopallouransa 27-vuotiaana syksyllä 2010. Vuodet 2007–2009 Ranskan pääsarjassa ammattilaisena olivat kuluttavia henkisesti. Jo päätös lähteä ulkomaille oli rohkea.

– Toisella kaudella jouduin tiputukseen. Minulla on keliakia, mistä ei Ranskassa hirveästi tiedetty. Monella meidän joukkueessa oli vatsatautia, joka ilmeisesti tuli ruuasta. Minulle vatsatauti tuli tosi voimakkaana. Kun ihan kaikki tuli ulos, oloni oli niin heikko, että pyysin pelikaveriani soittamaan seuran lääkärille. Oli pakko päästä tiputukseen.

Hädissään Jokinen soitti myös äidilleen aamuyöllä, mitä hän tekee.

– Äiti vain sanoi, että mene lääkäriin ja minut on parempi saada tiputukseen, kun kaikki on tullut ulos, eikä vesikään pysy sisällä.

Jokinen pääsi nopeasti sairaalaan ja tiputukseen. Jo vajaan viikon päästä tästä Jokinen oli pelikentällä.

– Olin vähän pakotettunakin. Ulkomailla on hiukan erilaista olla ammattilaisena.

Pari kautta ammattilaisena Ranskassa pelanneen Kaisa Jokisen selkä kuvattiin, ja sieltä löytyi nikaman siirtymä. Se haittasi Jokisen pelaamista Ranskan jälkeen Hämeenlinnassa kaudella 2009–2010.

– Henkisestikin alkoi olla väsymystä. En enää jaksanut treenata ja olin kyllästynyt lentopalloon. Kun selkä oli kipeä, treenaaminen ei enää antanut iloa. Tuntui, että on pakko pitää taukoa tai lopettaa.

Puoli vuotta Jokinen mietti, mitä hän alkaa tehdä. Euraan Jokista pyydettiin tammikuussa 2011.

– Ajattelin käydä ainakin harjoituksissa, mutta siinä vaiheessa taas lähti käsistä, kun huomasin, että tämä on kivaa.

Eurasta Jokinen siirtyi syksyllä 2011 Saloon, LP Viestiin, jolloin hän koki elämänsä parhaimmat vuodet urheilijana. Suomen lisäksi menestystä tuli Euroopan kentillä, mikä antoi itseluottamusta myös maajoukkuepeleihin.

Jokisen lentopalloura oli uudestaan katkolla huhtikuussa 2016, jolloin hän ilmoitti lopettavansa, kun kausi päättyi SM-hopeamitaliin.

– Muistan vielä sen pettymyksen tunteen, kun viidennessä finaalissa hävisimme Hämeenlinnalle. Se oli kova paikka itselleni.

Jokinen pelasi tuolloinkin keskipelaajana ja asui Salossa miehensä kanssa. Jokinen oli yli 30-vuotias ja halusi päästä aiempaa enemmän työelämään. Hän eristäytyi lentopallosta lähes kokonaan noin puoleksitoista vuodeksi.

– Sitten alkoi tehdä mieli käydä palloittelemassa tai vähän koskemassa palloon.

Perniön Urheilijoiden kakkossarjaporukka kosi Jokista harjoituksiinsa. Jokinen lähti kokeilemaan ja nopeasti muisti, kuinka mukavaa ja hienoa lentopallo on. Joukkueeseen kuuluminen oli tärkeää.

Kun Jokinen muutti miehensä kanssa Jyväskylään, hän pelasi siellä ykkössarjajoukkueessa ennen Jymyn ensimmäistä kautta, joka alkoi syksyllä 2019.

– Tuomelan Kari sanoi, että Nurmoon ovat avoimet ovet.

Korona keskeytti liigakauden 2019–2020 Nurmossa, ja seuraavalla kaudella Jokinen pelasi Orivedellä ja viime kauden lopulla LP Viestissä.

Viime keväänä Jokinen sanoi, että yrittää lopettaa uransa lentopalloilijana. Nyt hän ei enää sano, että lopettaa.

– Mutta kun peleissä ja harjoituksissa joukkueen nuorimmat ovat 16–17-vuotiaita, jutuissa huomaan, että itse olen vanhempi, eikä kroppakaan enää kestä niin hyvin kuin ennen. Polvissa tuntuu, kun tulee hyppyjä.

Lentopallossa seitsemän SM-kultaa voittanut Jokinen muistaa erityisen hyvin kevään 2012. Silloin Jokinen sekä hänen kolmesta veljestään kaksi eli Timo ja Eero Jokinen voittivat lentopallon Suomen mestaruuden. Kaisa huuhtoi kultaa LP Viestissä ja veljet Vammalan Lentopallossa.

– Isä ja äiti halusivat, että pidämme kyläjuhlat, jonne kutsuimme kyläläisiä kahville.

. Lentopallosta löytyi rakas laji Lapsena ja nuorena Kaisa Jokinen osallistui maatilatöihin, kun isällä oli hevosia ja sikoja sekä peltoja.

– Vanhemmat veljet olivat sen verran voimakkaampia, että he saivat kanto- ja traktorityöt, mutta aina autoin. Heittelin muun muassa heinäpaaleja, ja joskus kun äiti ja isä olivat poissa ja sika alkoi porsia, menin auttamaan.

Lapsena Jokinen kokeili monipuolisesti myös eri urheilulajeja, ja lentopalloa hän alkoi pelata ensimmäisen kerran vasta 11-vuotiaana.

– Sitten se tuntui kaikista parhaimmalta. Se oli itselleni helpoin laji, jota aloin treenata. Jalkapallo ei ollut yhtä helppoa. Se ei sujunut niin luonnostaan.

Jokinen on aina ollut pitkä, ja pituus auttoi häntä nuorenakin.

– Olin muita pidempi ja ajattelin, että tässä lajissa voin onnistuakin. Lentopallo onkin ensirakkauteni. Pelaan edelleenkin rakkaudesta lajiin, en rahan takia, 186-senttinen Jokinen toteaa hymyillen.