Panssarilaiva Potemkin ja nykykatsoja

Vanhoissa mykkäelokuvissa on sitä jotakin. Niiden estetiikassa on paljon samaa kuin nykyleffoissa, ja kuitenkaan ei. Kun leijonanosa kerronnasta täytyy käytännössä hoitaa pelkän kuvan kautta (yliselittävät tekstiruudut ovat luusereille), visuaalisen puolen merkitys nousee suorastaan logaritmisesti potenssiasteikolla. Hyvät mykkäelokuvat ovatkin poikkeuksetta näyttävää seurattavaa. Siitä pitävät huolen tarkasti rajatut otokset, dramaattiset lähikuvat ja muu kuvallinen temppuilu. Käsityönä tehdyt erikoisefektit vasta makeita ovatkin.

Panssarilaiva Potemkin on aikakautensa varsinainen rautavaari ja ydinkärki. Venäläisen Sergei Eisensteinin propagandaklassikko vuodelta 1925 oli muun muassa sellaisen nobodyn kuin Charlie Chaplin suosikkiflikka. Myös toisenlaisissa faneissa löytyy: Joseph Goebbelsin mukaan Potemkin oli elokuva ylitse kaikkien muiden. Hepun var-sin eriävien poliittisten näkemysten johdosta tämä ei ole mikään vähäpätöinen kehu. Yhä edelleen Eisensteinin teosta pidetään yhtenä elokuvahistorian kuumimmista kulmakivistä.

Häpeällinen barbaari, visigootti ja villi-ihminen kun olen, Panssarilaiva Potemkin on jäänyt minulta näkemättä. Mutta kuten Beastie Boys sen sanoiksi puki: No time like the present to work shit out. Joten ei muuta kuin menoksi!

(Reilua tuntia myöhemmin.)

No huh huh... Jos Panssarilaiva Potemkin tehtäisiin nyt, se niiiin saisi kakkendaalia niskaansa siitä, että a) se koostuu käytännössä pelkistä toimintakohtauksista, ja b) sen koko olemus on valjastettu poliittisen propagandan levittämiseen. Toistan: Potemkin on tunteisiin vetoava action-spektaakkeli, joka yrittää värvätä sinut – kyllä, juuri sinut! – Neuvostoliiton paksuihin riveihin. Tämä tarkoittaa onneksi myös sitä, että se on näin rapean rapsakkaat 88 vuotta myöhemminkin kevyen viihdyttävää katseltavaa.

Potemkin-nimisellä panzerlaivalla kuhisee. Aluksen raskaan työn raatajia, matruuseja, ruokitaan matoja kuhisevalla lihalla ja kohdellaan muutenkin kuin pahaista kulkukoiraa. Onneksi mukana on edistyksellisiä tovereita, jotka ovat tietoisia yhteiskunnallisen muutoksen uusista tuulista. Alas sortovalta! Eläköön työmies! Ja sitten mätkitään päällystöä pataan. Jatkobileet Odessassa, tuossa kuvankauniissa Ukrainan pääkaupungissa, var så god.

Tarinallisesti Panssarilaiva Potemkin on elegantin yksinkertainen. Ensin seurataan tovaritšien kapinointia laivalla (toimintaa). Siitä siirrytään puna-aatteesta inostuneiden odessalaisten ja wanhaa waltaa ylläpitävien sotajoukkojen väliseen kahinaan (äksöniä). Lopuksi jännätään, mitä tapahtuu, kun konfliktia tyrehdyttämään saapuu kokonainen laivasto (laukaustenvaihtoa, mahdollisesti).

Kun juoni on pidetty niin simppelinä, että alhaisinkin plebeiji sen ymmärtää, neukut ovat saaneet rauhassa keskittyä visuaaliseen tykitykseen. Potemkin onkin yllättävän modernin oloinen ja näköinen leffa. Hengästyttävän ripeät leikkaukset eivät häpeäisi edes nykyaikaisten musiikkivideoiden rinnalla. Toiminta etenee välillä sellaisella turbovaihteella, että hyvä, kun mukana meinaa pysyä.

Eistenstein tuntuu myös rakastavan isoja joukkokohtauksia. Etenkin Odessaan sijoittuvien pätkien väenpaljous aiheuttaa kunnioitusta ja saa päälle pienen massahysterian myös kotikatsomossa. Kaikki mukaan! Kansa liikkeelle! Erityisen pysäyttävää jälkeä syntyy, kun tsaarin joukot käyvät kivääreineen ihmismassan kimppuun. Ei kannata antaa vuosiluvun hämätä, sillä Potemkin on varsin raaka elokuva. Ihmisiä ammutaan, hakataan, liiskataan, heitetään laidan yli mereen… Au.

Panssarilaiva Potemkin sanalla sanoen vakuuttaa. On helppo nähdä, miksi se on ansainnut statuksensa vaikutusvaltaisena ja tärkeänä palana elokuvan historiaa. Eisenstein kohortteineen oli ihan mukavasti aikaansa edellä, sillä Potemkin ei tunnu läheskään niin vanhentuneelta kuin voisi luulla. Ideologisen sanoman joutuu tietenkin kierrättämään yhdestä silmästä sisään ja toisesta ulos, mutta hei, sellaista elämä on. Aikansa teknisenä taidonnäytteenä tupla-P toimii ja kunnolla.

Nykyään lähinnä hymyilyttävän käännyttämisluonteensa vuoksi Potemkin ei toisaalta kohoa omiin mykkäsuosikkeihini. Jos hiljaiset elokuvat kiinnostavat, mutta kosketuspinta puuttuu, suosittelen aloittamaan mielummin vaikka F. W. Murnaun tai Fritz Langin töistä. Nosferatun ja Metropoliksen myyttisiksi kasvavat kertomukset ovat huomattavasti kutkuttavampaa kamaa kuin vanha neuvostopropaganda. Tai mistäpä minä mitään tiedän. Ehkä meissä jokaisessa asuu pieni kapinoiva merimies.

Ps. Yritin huvikseni kirjoittaa jutun, jossa ei mainittaisi Sitä Yhtä Kuuluisaa Kohtausta. Se on vaikeampaa kuin luulisi. Täytyy vastustaa… Vastus... Vas… ODESSAN PORTAAT!!!

 

Kommentoi










  • Uutiset
  • Urheilu