Ankat, woo-o!

NES:n Duck Tales -pelit olivat aikakautensa parasta loikkaviihdettä ja hienoja esimerkkejä oikein tehdyistä lisenssipeleistä. Kesällä tuleva uusversio näyttää kunnioittavat kasibittisten pomppupelien perintöä.

Capcom on kiistatta eräs Nintendon matolaatikkoaikakauden tasoloikkakuninkaista. Mega Manien lisäksi firma tykitti NES:lle liudan laadukkaita Disney-loikintoja, jotka nostivat lisenssiriman kerrasta todella korkealle. Minuun Ankronikka kolahti kovimmin, joten en meinannut pysyä pöksyissäni, kun Capcomin kertoi viikonloppuna, että pelisarja saa kesällä jatko-osan.

Suurin syy pelin suosiolle oli rautaisen pelattavuuden lisäksi Disneyn mainio animaatiosarja, joka otti esimerkkiä Carl Barksin ankkatarinoista ja siirsi ne animaatioksi. Sarja oli heittämällä parasta McGyverin jälkeen, mitä nuoruuteni telkkutarjonnasta muistan ja kaiken lisäksi erittäin tarttuva tunnusmusiikki jäi soimaan päähän. Ankronikka ei ole kestänyt niin hyvin aikaa kuin voisi kuvitella, mutta tarjoaa edelleen melkoisen nostalgiatripin.

Roopen seikkailuihin voi nykyään tutustua näppärästi esimerkiksi Netflixin kautta. Palvelusta löytyy koko Ankronikkakattaus. Sarja antaa myös näppärän esimerkin 90-luvun dubbaustaidoista. En halua edes tietää, miltä Tupun, Hupun ja Lupun ääninäyttelijät kuulostavat oikeassa elämässä.

Kahdeksan bitin Duck Talesin suosio perustui tuttujen hahmojen ohella rautaiseen pelattavuuteen. Amigalle ja PC:lle julkaistut Ankronikka-pelit jäivät puremaan pölyä lähtötelineisiin, kun sienimaan Roope pyyhälsi maailmankartalle.

Maailman rikkain ankka ei välttämättä ole se samaistuttavin päähahmo, mutta Capcom ymmärsi, mistä Roopen seikkailuissa oli kyse. Poskipartainen ankkaherra harrasti aarteenmetsästystä ympäri maailmaa ja lopussa haastettiin itse Kulta-Into Pii. Roopen matkat veivät kahden pelin mittaan Afrikasta Amazonille ja merirosvolaivoilta Kuuhun.

Roope selätti vastarinnan kävelykeppinsä avulla. Keppi taipui golfmailaksi, jolla pelimaailman kappaleille pystyi antamaan pankkiirin kädestä, mutta huomattavasti hyödyllisempi apuväline oli pomppukepiksi muutettu käpykkä, jonka avulla Roope pystyi loikkimaan korkeammalle. Hyppykepin avulla pystyi listimään myös vihollisia loikkaamalla niiden niskaan.

Jatko-osassa aseistukseen pystyi ostamaan päivityksiä Pelle Pelottomalta. Kentistä kertynyttä rahaa pystyi hassaamaan myös lisäelämiin ja muuhun lisätauhkaan. Edeltäjästään poiketen pääomaa pystyi grindaamaan jo kertaalleen selätetyistä kentistä. Kakkonen ei noussut koskaan yhtä suureksi kassamagneetiksi kuin edeltäjänsä. Ensimmäinen Duck Tales julkaistiin vuonna 1989, mutta kakkonen päätyi kauppojen hyllylle vuonna 1993. Tuolloin yleisöä kiinnostivat 16-bittiset laitteet ja peli oli jo valmiiksi helpohkoon ykköseenkin verrattuna melkoinen läpijuoksu.

Molemmissa Duck Tales -peleissä oli Mega Maneista tuttu avoin kenttärakenne, joten suoritusjärjestyksen pystyi päättämään itse. Kovin vaikeita pelit eivät olleet, joten tylsänä päivänä seikkailut tuli veivattua useaan otteeseen läpi. Viiden kentän mittainen ensimmäinen Duck Tales pyörähti päätökseen muutamassa tunnissa.

Ankronikan yhtäläisyydet megamieheen eivät olleet sattumaa, sillä pelien kehitystiimeissä oli paljon samoja naamoja. Pelien lopputekstit paljastavat, että projektissa oli mukana muun muassa Mega Manin isänä tunnettu Keiji Inafune.

Molemmissa Duck Tales -peleissä oli tarjolla kaksi erilaista lopetusta. Jos ensimmäisessä pelissä tilillä oli katetta kymmenen miljoonaa dollaria ja kummatkin piilotetut aarteet löytyivät, Roope sai pelin loppunäytöksessä kruunun päähänsä sanomalehtikuvaan ja kunniamaininnan löytämistään aarteista.

Kuva muuttui myös, jos rahaa ei saanut kasaan taaleriakaan. Silloin Roope puhkesi kyyneliin ja sopulit repivät otsikkonsa rahansa menettäneestä aarteenmetsästäjästä. Nolladollarin lopetus on todella vaikea saavuttaa ja vaatii todella tarkkaa suunnittelua.

Kakkosessa jokaiseen kenttään oli piilotettu kartanpalasia, jotka lopulta kertoivat Roopelle myyttisen aarteen sijainnin. Karttaa ei kuitenkaan tarvinnut löytää pelin läpäisemiseksi. Jos kartan onnistui kotiuttamaan, peli palkitsi tästä kuudennella kentällä.

Uus-kronikasta on vastuussa Wayforward Technologies, joka on todistanut taitonsa Nintendon konsoleilla. Ennakko-odotukset voi kalibroida esimerkiksi Wii U:n Mighty Switch Force HD:lla, jos firman osaaminen mietityttää. Pumppu on tarttunut myös Contraan ja Aliensiin, joten kaltaisellani Duck Tales -fanilla on kova luotto lopputulokseen.

Julkistustrailerissa peli näyttää juuri siltä kuin pitääkin. Loikinta pysyy tiukasti kahdessa ulottuvuudessa ja peli muistuttaa hyvällä tavalla kahdeksanbittisiä edeltäjiään. Seuraavaksi toivomuslistallani on Tale Spin, suomalaisittain Pilipalipilotit.

Kommentoi

Tutkain lista 10