Hobitit ja taru ysärin herrasta

Globalisaation jyllätessä on hyvä välillä suosia rehdisti suomalaista. Levyt voi Play.comin sijaan hakea paikallisista kivijalkakaupoista, ulkomaiset tuontivihannekset voi vaihtaa kotimaisiin ja hei! Peter Jacksonin uusimman superhypermegaspektaakkelinkin voi jättää aivan rauhassa väliin, sillä sillekin on kotoinen vaihtoehto: vuodelta 1993 peräisin oleva minisarja Hobitit.

Nimestään huolimatta Hobitit ei kuitenkaan pohjaudu Hobittiin vaan itse Taruun, tosin hyvin hobittikeskeisestä näkökulmasta. Se tuleekin tarpeeseen, sillä John Ronald Reuelin tiiliskivieepos on kondensoitu yhdeksään noin puolen tunnin jaksoon. Jep, satojen sivujen seikkailu on puserrettu reiluun neljään tuntiin. Pituus on kuitenkin Hobittien ongelmista pienin.

On vaikea sanoa, miten lopputulokseen pitäisi suhtautua. Okei, tekijätiimi teki varmasti parhaansa niillä vähäisillä resursseilla, mitä käytössä oli. Mutta kundit ja mimmit hei, mitä hittoa? 

Aloitetaan visuaalisesta puolesta. Jacksonilla oli käytössään Uuden-Seelannin maisemat ja miljoonittain dollareita, Pohjolan raukoilla taas läjä halvannäköisiä keskiaikaisasuja ja sininen kangas, jonka edessä leikkiä. Hassut hoppelit patsastelevat purkista tulevien lavasteiden edessä kuin uudemmissa Tähtien sodissa ikään, vain hippusen amatöörimäisemmin toteutettuna. Okei, uuden teknologian kanssa ilman rahaa painiville suomalaisille pitäisi antaa armoa, mutta ulkoisesti Hobitit on niin pahasti ajan hampaan märehtimä, että illuusio fantasiamaailmasta särkyy vähemmästäkin.

Karkean ulkokuoren voi antaa anteeksi, jos sisus kimmeltää kullankeltaisena. Tässä Hobitit poimii pudottamansa pallon ja... Kah, pudottaa sen jälleen. En ole kovin varma, onko Suomi-LotRin tarkoitus olla uskollinen alkuperäiselle vai jonkinlainen lapsellistettu naperoversio, mutta kaikesta päätellen sama on ollut hakusessa myös tekijöillä. Alussa lässytetään ja väännetään rautalankaa, sitten leikataan suoraan siihen, kun Smeagol kuristaa serkkunsa Sormuksen tähden. Muutenkin tarinan käänteet on selvästi suunnattu hieman vanhemmalle väelle, mutta toteutus on vedetty päiväkotifiltterin läpi. Harmi, että laatusuodatin taisi unohtua jonnekin matkan varrelle.

Ja se näyttelemisen taso, voi pyhä Sylvester sentään! Hankkeeseen houkutellut aktöörit vetävät yli niin korkealta ja kovaa, että huumorioastolla menee viisarit punaiselle. Kari Väänäsen Klonkku pehmeine r-kirjaimineen ("Aaawwe!") on jo suorastaan mielipuolista seurattavaa, muiden roolisuoritusten kelluessa jossain tökerön ja masentavan rajamailla. 

Haukkuminen on ikävää puuhaa, mutta minkäs teet, kun kehuihinkaan ei ole hirveästi syytä. Suomalaista Tarua ei vain pysty katsomaan ilman huomattavaa päihtymystilaa, ja siihenkin tilanteeseen keksii helposti kehittävämpää tekemistä. Oma mielenterveyteni kesti kolmen jakson verran, sitten oli jo pakko sortua skippailuun ja avainkohtausten katsomiseen sieltä täältä siinä toivossa, että taso paranisi (no ei parantunut). Sori vaan, mutta kaikkeen en minäkään pysty. Elämä on liian lyhyt.

Hobittien viehätys on siinä, että se on nollabudjetilla 90-luvulla kuvattu suomalainen Taru sormusten herrasta. Hobittien ongelma on siinä, että se on nollabudjetilla 90-luvulla kuvattu suomalainen Taru sormusten herrasta. Kysyttävää? 

No tietenkin se, että mistä minisarjan voi katsoa. YouTube-käyttäjä JouninEnsion ansiosta siihen tarvitaan vain nettiyhteys ja hyvät hermot, olkaa niin hyvät.

Kommentoi

Tutkain lista 10



  • Uutiset
  • Urheilu