Jaakko Yli-Juonikkaan ylijuonikas neu romaani Neuromaani

Muistatko vielä Steve Jacksonin ja kumppaneiden Taistelupelikirjat 80- ja 90-lukujen taitteesta? Siis ne monivalintana etenevät seikkailukirjat, joissa piti jatkuvasti päättää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tähän tyyliin: Jos astut lännessä olevasta oviaukosta, siirry lukuun 64. Jos päätät uhmata huoneessa olevaa örkkiä, hyppää miekka tanassa lukuun 230. Suomeksi käännettynä pelikirjahybridejä ilmestyi aikanaan viisi kappaletta: Velhovuoren aarre, Mustan tornin valtias, Kauhujen metsä, Avaruuden vangit ja Varkaiden kaupunki.

Monia kymmeniä reittejä sisältäneet Taistelupelit aiheuttivat alakouluikäiselle minälleni harmaita hiuksia, vaikka yleensä huijasinkin taisteluissa ja hahmolomakkeen täytössä. Pirulliset luolastot ja tornit väänsivät aivot solmuun.

Lokakuussa Otava julkaisi monivalintaseikkailuille jatkoa. Tavallaan. Uutukainen laittaa jälleen harmaat aivosolut koetukselle, tällä kertaa ihan kirjaimellisestikin.

Oikeasti Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaanilla on hyvin vähän yhteistä Taistelupelien kanssa. Siinä missä jälkimmäiset olivat esiteineille suunnattua fantasia- ja tieteishömppää, edellinen on 650-sivuinen tiiliskivi, jota voi kuvailla postmoderniksi kirjallisuudeksi parhaimmillaan tai pahimmillaan. Juonenkuljetus hortoilee kuin karannut mielisairaalapotilas, faktaa ja fiktiota sekoitellaan niin, että pää menee pyörälle, erilaiset aiheet ja kirjoitustyylit seuraavat toisiaan… 

Kokonaisuutta on mahdoton kuvailla tyhjentävästi. Se ei ole estänyt takakansitaikureita yrittämästä. Neuromaani on aivotutkimuksen, Turun taudin ja vuorovaikutteisen postmodernismin ylijuonikkaasti leikkaava kohtaaminen suomalaisen fiktion tähnastisessa lakipisteessä, kertoo Markku Eskelin. Kaunokirjallinen peilisali, kummitusjuna ja vuoristorata, totaalisuutta hipova mestarityö neurologisen realismin saralla, tietää Tommi Melender. Tässä vaiheessa pitäisi viimeistään olla selvää, että Neuromaani ei ole mikä tahansa viihderomsku, vaan Vakava Kirja.

Ennen kaikkea Neuromaani on kuitenkin peli. Okei, hahmolomaketta ei ole, eikä noppia (luojan kiitos) tarvita, mutta muuten Neuris etenee vanhaan tuttuun monivalintatyyliin. Tällä kertaa päätökset ovat kuitenkin, hmm, omintakeisia. 

"Täyttyvä kylpyamme nostaa luonnollisesti kuolemanvietin pintaan. Pitäisikö tehdä itsari? Suljen vesihanan ja istun ammeeseen. Vesi on lämmintä, Palmoliven saippua on kerääntynyt vaahdoksi pinnalle, sen pyyhekumiaromi tuoksuu edelleen hyvältä. Mukavat puitteet kuolemalle. Itsemurha kuuluisi tehdä juuri tällaisina ohikiitävinä onnen hetkinä - ei saa ikinä antaa periksi epätoivolle, täytyy aina kärsivällisesti odottaa tilaisuutta jossa sisäinen myrsky tyyntyy ja vapaa tahto ottaa vallan. Mitä mieltä olet, pitäisikö ranteet viiltää auki? Jos kannatat itsemurhaa, siirry lukuun 81. Jos mielit elämävietin voittavan, siirry lukuun 128."

Kunnon seikkailupelikirjan tavoin Neuromaani sisältää kosolti haarautuvia polkuja, umpikujia ja pirullisia sokkeloita. Wanhoja Taistelupelikirjoja vielä ilkeämmän siitä tekee itsetietoinen metarakenne: "Olet ehtinyt saada alustavan käsityksen tämän hermoston ns. luotaavasta rakenneperiaatteesta. Tuntuuko tällainen edestakainen navigointi sinusta kenties teennäiseltä kikkailulta? Jos tuntuu, voit painua joko h*lvettiin tai lukuun 183." Tämä kirja tietää, mitä ajattelet.

Korkeakulttuurin ja popkulttuurin yhdistävänä sekasikiönä Neuromaani on siitä ainutlaatuinen, että se vie molemmat lähestymistavat äärimmäisyyksiin. Haastava kaunokirjallisuus kohtaa haastavan pelimäisen muodon, jolloin lopputulos on jotain, mikä avautuu kunnolla vain harvoille. Omat yritykseni päästä selville Neuromaanin kielellisestä peilisalista ovat kaikki päättyneet ennenaikaiseen loppuun. Voiko olla, että se on tarkoituskin? Apua, valtakunta läpipeluuohjeesta!

On houkuttelevaa luonnehtia Yli-Juonikkaan teosta eräänlaiseksi kirjallisuuden Dark Soulsiksi, mutta se olisi vain puolet totuudesta. Neuromaani on myös hyvin leikkisä, yllättävä ja oikeasti hauska elämys. Ja vaikka monet sen osa-alueista voivat vaikuttaa turhan vaativilta, sekopäisestä huumorista nauttiminen onnistuu keneltä vain. Aivojen lisäksi treeniin joutuvat siis myös suupielten kohotuslihakset.

Jos joskus tuntuu, että pelit saisivat ottaa enemmän vaikutteita kirjallisuudesta tai kirjallisuus peleistä, kannattaa tarttua Neuromaaniin. Pökerryttävä peliromaani/romaanipeli vääntää neuronit aivan uuteen uskoon.

Kommentoi

Tutkain lista 10