Kaikkien aikojen kalkkuna

Oletan nyt kylmästi, että jokainen valveutunut tieteisviihteen ystävä on perehtynyt viimeistään täysi-ikäisyyteen mennessä Frank Herbertin pääteokseen, suomessa kolmessa osassa julkaistuun Dyyni-kirjasarjaan. Jos Herbertin tuotanto jäi jossain määrin sivumäärältään suppeammaksi kuin Clarken tai Asimovin, Dyyni oli aikoinaan erittäin merkittävä julkaisu.

Kirjalliset ansiot sivuuttaen, svengaavalla 60-luvulla oli sattumalta varsin muodikas ajatus tarjota totaalisesta aavikoitumisesta kärsivälle planeetalle sijoittuvaa fiktiota. Ekologista pohjavirettä ei tarvinnut kairata syvältä. Vaikka teos oli tieteiskirjallisuudelle poikkeuksellisen iso nimi jo julkaisuvuosinaan, Dyyni on yhä täysin mahdollista lukea niin poliittisena pukudraamana, kovana scifinä kuin tiedostavana ekomanifestinakin.

Kun kirja sai uutta nostetta 70-luvun ensimmäisen energiakriisin myötä, alkoi ajatus hippien pakottamisesta teatteriin kiinnostaa myös isoja leffastudioita. Ohjaajan pallille soviteltiin henkilöä lähes vuosikymmenen ajan ja kahden tuotantoimperiumin voimin. Ensimmäisten ehdokkaiden joukossa oli surrealisti Alejandro Jodorowsky, jonka visioissa 14-tuntisessa Dyynissä keisarin roolin olisi vetänyt Salvador Dali. 100 000 dollarin tuntipalkalla ja ilman etukäteen kirjoitettuja vuorosanoja.

Jodorowsky itse myönsi mopon saattaneen hiukan keulia lähes rajoittamattoman studiorahoituksen alttarilla ja halunneensa tehdä elokuvan, joka olisi visuaalisesti vastannut LSD-trippiä ilman erillistä huumeiden nauttimista. Useiden vuosien valmistelun jälkeen studio veti valitettavasti johdot seinästä.

Ohjaajan sopimuspaperin allekirjoituskentässä ehti vielä lukea Ridley Scottinkin nimi, mutta lopulta vakanssiin tarttui eräs kolmekymppinen herra nimeltä David Lynch. Lopputulos on laadukkain kulttielokuva koskaan.

Jos teatterikävijät odottivat ekoideologiaa tai seuraavaa Star Warsia, he saivat pettyä karvaasti. Lynchin visiota Dyynistä on melko vaikea kuvailla tavanomaisilla sanoilla. Lynchin elokuva on unenomainen, vieraita ideoita pursuava visuaalinen orgia, joka ei juuri vastaa trailerissa kuvailtua elokuvaa.

Voin vain olettaa, että kun Lynch on toimittanut kelavedoksensa kymmeniä miljoonia peliin laittaneille tuottajille, on seurannut yksi hiljaisimmista hetkistä kampaviineripalavereiden historiassa. Studio halusi epätoivoisesti elokuvasta editoitavan massoille soveltuvan version, jopa siinä määrin, että Lynch kielsi käyttämästä nimeään erään version yhteydessä.

Suuri taiteilija oli päättänyt kuvata joka ikisen ideansa filmille ja lattialle jäikin melkoinen määrä kohtauksia. Teattereihin päätyi lopulta reipas parituntinen leikkaus, jota Lynch ei koskaan pitänyt oikeana näkemyksenään elokuvasta. Tynkä-Dyynissä on paljon myönnytyksiä keskivertokatsojalle. On vaikea sanoa, ovatko ne studion jälkeenpäin lisäämiä, brutaalin leikkelyn tuloksia vai ohjaajan näkemystä juonen kuljettamisesta. Leffa alkaa leuan pudottavalla infodump-kohtauksella ja hahmot kertaavat tapahtumia ja motiiveitaan toistuvasti päänsisäisellä monologilla kuin Kaunareissa konsanaan.

Pelastusyrityksistä huolimatta ja/tai johtuen, Dyyni teilattiin lähes yksimielisesti aikalaismediassa. Julkaisuvuonna 1984 kriitikkolegenda Roger Ebert ampui Lynchiä todella kovilla. ”Käsittämätön, ruma ja rakenteeton”-tyyppiset arvostelut eivät varsinaisesti aiheuttaneet yleisöryntäystä aikana, jolloin Police Squad! peruutettiin kuuden jakson jälkeen liian monimutkaisena eikä Lynch ollut vielä tehnyt riittävästi nimeä itselleen.

Dyyni-fanaatikot inhosivat elokuvaa, koska se ei noudatellut Herbertin teosta, Star Warsia odottaneet inhosivat sitä liian taiteellisena ja elokuvasnobit löysivät pätkästä kaikki synnit homofobiasta hyvän ja pahan kliseisiin. Leffa maksoi tähtitieteellisistä kuluistaan takaisin jokseenkin puolet, kuten kulttiklassikon kuuluukin. Maineestaan huolimatta pätkää ei kannata teilata katsomatta.

Vaikka Lynchin Dyyni ei ole täydellinen, se on silti paras filmatisointi aiheesta. Dyyniä on versioitu sittemmin televisioon sovitetun ja yleisesti arvostetun minisarjan voimin, mutta näiden kahden vertaaminen on epäreilua. Lynchin vision jälkeen suurin osa liikkuvista kuvista tuntuu vaisuilta. Jos vapauksia otetaankin Herbertin asettelusta, saadaan vastapalveluksena eräitä visuaalisesti palkitsevimpia kohtauksia niin scifin kuin elokuvankin historiassa. Myönnetään, kymmenen miljoonaa halvempi Jedin Paluu toi ehkä studiolle huomattavasti paremman tuoton, mutta Lynchin elokuvassa on yhä ihmeen tuntu, kolme vuosikymmentä myöhemmin.

Sitkeistä huhuista huolimatta elokuvasta ei ole olemassa julkaisematonta kuusituntista ohjaajan leikkausta. Lynchiä ei ole enää 80-luvun jälkeen aiheesta haastateltu, mutta Herbert vahvisti, että materiaalia kuvattiin noin viisi tuntia, joista oli tarkoitus tehdä noin kolmetuntinen elokuva. Kaksi virallista ja kaksi epävirallisempaa versiota on julkaistu, joista tutustuminen kannattaa aloittaa Blu-Ray-levylle puristetusta teatteriversiosta. Extended edition -nimisellä julkaisulla ei valitettavasti ole paljoakaan tekemistä Lynchin kanssa, vaikka nykyjulkaisuissa ohjaajan nimi kannessa komeileekin.

Elokuva on ollut parinkymmenen vuoden aikana soittimessani kaksinumeroisen määrän kertoja ja sen visuaalinen kuvasto pysäyttää yhä edelleen. Killan mutatoituneet navigaattorit leijumassa maustetankissaan, upeat maisemat aavikkoplaneetalla ja puvustus jopa kaikkine ylilyönteineen tekevät Dyynistä kaikkien aikojen tieteiskalkkunan, joka ei oikeastaan edes leimaansa ansaitsisi. Kirjoihin ja elokuvaan kuuluu suhtautua erillisinä taideteoksina.

Kytke aivoista suhteellisuudentaju pois ja lähde aidon ihmeelliselle elokuvamatkalle.

Kommentoi

Tutkain lista 10



  • Uutiset
  • Urheilu