Minä ja Tarkovski, osa 1

Uusi vuosi, uudet kujeet. Mitäköhän sitä tällä kertaa lupaisi? Harrastaa enemmän liikuntaa? Toivotonta. Syödä terveellisemmin? Elän jo muutenkin pelkillä rehuilla, joten ei sekään. Sivistää itseään? Hmm, siinä saattaa olla ideaa.

Hetken pähkäiltyäni sain laadittua sotasuunnitelman. Päätin aloittaa vuoden 2013 katsomalla kaikki Andrei Tarkovskin elokuvat kronologisessa järjestyksessä ja dokumentoida psyykeni mahdollisen luhistumisen tai uudelleensyntymisen.

Hieman taustaa: Andrei Arsenjevitš Tarkovski (1932-1986) oli venäläinen käsikirjoittaja-ohjaaja, jota yleensä joko rakastetaan tai vihataan. Kun yksi sättii Tarkovskia tarpeettomasta hidastempoisuudesta ja vaikeaselkoisuudesta, siinä toinen ylistää tämän elokuvien kauneutta ja ihmisluonteen syvää ymmärrystä. Tarkovski on samalla ikään kuin kanonisoitu jumalohjaaja ja yleinen naureskelun kohde. Mikä on lopullinen totuus?

Oma suhteeni Tarkkiin on positiivinen, mutta valkoidusti. Lasken Peilin ja Stalkerin lempielokuvieni joukkoon, mutta suhteeni muihin on jäänyt etäiseksi. Katseluistakin on tosin aikaa jo useita vuosia ja muistijäljet hataria, vain muutamat kuvat kummittelevat jossain mielen perukoilla. Tarkovski-megapläjäys lähtee siis kahta nimekettä lukuunottamatta liki puhtaalta pöydältä. Olen avoin kaikelle, niin hyvälle kuin huonolle, taivaalliselle ja unettavalle.

Seitsemän elokuvaa ja 17 tuntia venäläistä taidekuvastoa suoraan aivokorteksiin annosteltuna, olkaa niin hyvä.

Ei paluuta (1962)

Tarkovskin ensimmäisen kokopitkän suomenkielinen nimi on enne: tästä se lähtee, eikä paluuta ole. Apua, hukunko käsittämättömien kohtausten tulvaan?

No en, sillä Ei paluuta on loppujen lopuksi suht perinteinen, joskin epätavallisen kauniisti kuvattu sotaelokuva. Hyvin selväpiirteisesti etenevän tarinan pääosaa näyttelee nuori poika nimeltä Ivan, jonka perhe kuolee saksalaisten käsissä. Täynnä vihaa ja kostonhimoa oleva Ivan ryhtyy yhden hengen tiedustelujoukoksi, joka vie itsenä äärirajoille paljastakseen natsien taisteluasemat. Sitten yks kaks kaikuukin käsky, että sota ei ole lapsen paikka, mutta Ivan hautoo vielä yhtä tiedusteluretkeä...

Ei paluuta suorastaan yllättää yllätyksettömyydellään. Tarkovskin myöhempien aikojen tyylistä muistuttavat lähinnä unenomaiset flashbackit Ivanin onnelliseen lapsuuteen, mutta niitäkin on ripoteltu säästeliäästi pitkin elokuvaa. Samoin kohtausten annetaan avautua rauhassa, omaan luonnolliseen tahtiinsa ilman sen kummempaa kiirehtimistä, mutta tässäkään ei mennä liiallisuuksiin. Jos venälläinen mielenlaatu unohdetaan, Ei paluuta ei ole kovin kaukana vaikka T:n ihaileman Ingmar Bergmanin saman aikakauden tuotoksista. Tarinasta löytyy melkein opetuskin, hui kauhia miten yksiselitteistä!

Ei paluuta toimi sopivan pehmeänä laskuna hieman pelottavaan katselu-urakkaan. Sen myös uskaltaa katsoa, vaikka kuinka kuvittelisi olevansa allerginen ns. taide-elokuvaohjaajille. Tarkovskin ykkösrykäisy on suoraviivainen, vaan ei simppeli puolitoistatuntinen.

Fiilis: Ei tunnu vielä missään. Bring it on!

Andrei Rublev (1966)

Andrei Rublev kuulosti etukäteen jo vähän haastavammalta paketilta. Yli kolmetuntisen eepoksen 1400-luvulla eläneestä venäläisestä ikonimaalarista on jo pakko panna hieman vastaan, vai?

Tarkkis yllättää jälleen, Rublev kun on mielenkiintoisesta kestostaan (205 minuuttia, au) huolimatta edelleen täysin yleistajuista ja suoraan sanottuna normaalia katseltavaa. Lähinnä aihe ja teemat eivät välttämättä ole joka Jonnea ja Jonnetarta kiinnostavaa kamaa, sillä Andrei Rublev pitää sisällään runsaasti slaavilaisen mielenmaiseman maalailua, mikä kansakielellä tarkoittaa henkistä tuskailua ja itseruoskintaa, näin hitusen vulgaaristi ilmaistuna. Keskiaikaisen munkin näkökulmasta elokuvassa tarkastellaan uskon ja etenkin sen kadottamisen ja uudelleenlöytämisen tematiikkaa, tavallisen rahvaan tietynlaista, noh, rahvaanomaisuutta ja taiteilijan roolia kaiken maallisen mylleryksen keskellä. Laajan elokuvan aikana ehtii käydä käsiksi laajoihin teemoihin.

Voi kuulostaa raskaalta, mutta Andrei Rublev on onneksi jaettu pienempiin episoideihin, jotka ovat melkein kuin pieniä elokuvia itsessään. Rakenne tekee möhkälemäisestä filmistä heti ilmavamman. Vaikka itse Rublevkin on hiljaa lähes puolet elokuvan kestosta, aika kuluu rattoisasti kuin Kurosawan eppoksia katsellessa. Ja on seassa herätteleviä sattumiakin: miten näin laajamittainen joukkonakuilukohtaus on päässyt läpi 60-luvun neuvostosensuurista jäänee ikuiseksi mysteerioksi.

Fiilis: Varovaisen toiveikas. Tämähän sujuu hyvin.

Solaris (1972)

Kolmas kertaa sanookin sitten toden. Tieteiskirjailija Stanislaw Lemin samannimiseen romaaniin perustuva Solaris onnistui pääsemään ihon alle, mutta ei välttämättä parhaalla mahdollisella tavalla.

Myönnettäköön, että olosuhteet eivät olleet kaikkein otollisimmat. Yksi: ryhdyin tykittämään Solarista nälkäisenä ja univajeesta kärsivänä. Kaksi: melkein heti elokuvan aloitettuani sain ilokseni havaita, että puutalokämppäni katto vuotaa, ja vieläpä useasta kohdasta. Jouduin näpäyttämään DVD:n pauselle vartin välein ja käymään toisessa huoneessa katselemassa, mihin ämpärit ja pyyhkeet pitäisi seuraavaksi siirtää. Aargh!

Kun olo oli jo valmiiksi stressaantunut, psykologi Kris Kelvinin harhailu lähes autioituneella tutkimuskeskuksella muuttui kertaluokkaa painostavammaksi kokemukseksi. Solaris alkoi saada lähes kauhuelokuvamaisia piirteitä, kun ruudulle ilmestyi vuoronperään 70-luvun psykedeelisiä erikoisefektejä, keskuksen liki järjensä valon menettäneitä työntekijöitä ja kuolleista palaavia lähiomaisia. Päälle vielä reilu annos eksistentiaalista tuskaa ja epätoivossa rämpimistä, niin nautinnollinen paketti on kasassa. Eikä saa unohtaa jatkuvaa katosta vuotavan veden ääntä. Tip. Tip. Tip.

Oikeasti Solaris on yhtä omaperäinen ja filosofinen tieteiselokuva kuin vaikkapa Kubrickin 2001. Jos unohdetaan väsymys ja vuotava katto (tip), niin elokuvassa on vain sellainen pieni ongelma, että se on for realz liian hidastempoinen. Draama, joka syntyy mystisen Solaris-planeetan tuodessa takaisin Kelvinin edesmenneen vaimon saa kolauksen, kun monet kohtaukset etenevät itsepintaisen pitkäpiimäisesti. Mukana on toki monia hienoja hitaasti eteneviä kohtia, mutta myös Kelvin seisoo käytävässä kymmenen minuuttia ja katsoo ympärilleen -tason pätkiä. Minulla ei ole missään tapauksessa mitään tyhjiä ja hiljaisia kohtia vastaan, mutta Solariksessa haiskahti välillä ihan rehellinen tyhjänkäynti.

Elokuvan loputtua olin ihan tyytyväinen, että olin katsonut sen, mutta olo oli myös huojentunut. Ajatukset olivat edelleen sekavat ja ahdistuneet, vaikka kattokin oli luojan kiitos jo lakannut vuotamasta. Traumaan löytyi onneksi lääke. Kuten eräs Solariksen henkilöhahmoista leffan aikana totesi: Tarvitsemme peilin.

Fiilis: Ahdistaa perkeleesti.

Peili (1975)

Tunkkaisen Solariksen jälkeen Peili on enemmän kuin vain tuulahdus raikasta ilmaa, se on ristiveto Chicagon korkeimmalla kukkulalla. Tässä vaiheessa tosin karisee kaikki objektiivisuus, sillä olen nähnyt Peilin aikaisemmin varmaan 5-6 kertaa. Siispä keskityin enemmän siihen, miten se toimii vielä niin monen katslukerran jälkeenkin. Vastaus on: helvetin hyvin.

Peili on samalla Tarkovskin abstraktein ja hajanaisin, mutta myös intuitiivisin teos. Se on sirpaleinen kuvaus yhden ihmisen elämästä sellaisena, kun sen näkee kuolinvuoteesta käsin. Ilon ja surun hetket, lapsuus, sota, avioliitto, ero – kaikki sekoittuvat toisiinsa kuvien ja muistojen virrassa, joka etenee lähinnä assosiaatioiden kautta, ei kronologisesti. Ensimmäisellä kerralla Peilin kuvallinen vyörytys voi olla liikaa sisäistettäväksi, eikä asiaa helpota se, että samat näyttelijät voivat esittää eri kohtauksissa eri rooleja. Ennen pitkää isot linjat tulevat kyllä esiin, kunhan antaa oman sisäisen logiikkansa mukaan etenevälle elokuvalle mahdollisuuden.

Peili on niin kaunis ja suorastaan runollinen elokuva, että sen viehätystä on vaikea pukea sanoiksi. Pohjimmiltaan se on vain sarja hetkiä eräästä ihmiselämästä, mutte ne hetket... Ja viimeistään tässä vaiheessa Tarkovskin erikoislahjakkuus nimenomaan visuaalisena taiteilijana alkaa tulla näkyväksi. Kohtausten sijaan tekee mieli puhua ennemmin sommitelmista, sillä joka yksityiskohta tuntuu olevan tarkkaan mietitty, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Nyt meni ylisanoiksi, mutta ei voi muuta. Tämä elokuva ei katsomalla kulu.

Fiilis: Olen elossa. Elämä on kaunista.

Tässä kaikki tältä erää. Ensi kerralla luvassa Stalker, Solaristakin pahempi eksistentiaalinen kriisi ja ihmettelyä siitä, miksi Tarkovski kuvaa jatkuvasti näyttelijöiden takaraivoja. Muun muassa. Odotusaikaa voi jouduttaa katsomalla parhaan sketsin ikinä, eli Studio Julmahuvin Lasi-nimisen pätkän. Unen harhaa, turhaa on kaikki vaan!

 

Kommentoi

Tutkain lista 10



  • Uutiset
  • Urheilu