Minä ja Tarkovski, osa 2

Tämä juttu on nimensä mukaisesti jatkoa Tarkovski-maratonin ensimmäiselle osalle.

Stalker (1979)

Stalker lienee Tarkovskin tunnetuin elokuva ja se, jonka kuka tahansa on todennäköisimmin nähnyt. Kupletin juoni on yksinkertainen. Kirjailija, Tiedemies ja näiden oppaana toimiva Stalker matkaavat yhdessä oudolle Vyöhykkeelle, mistä löytyy huone, joka täyttää siihen astuvan sisimmän toiveen. Kuten arvata saattaa, päämäärä ei Tarkovskin käsittelyssä ole läheskään niin tärkeässä roolissa kuin matka, jonka aikana taide, tiede ja uskonto ottavat yhteen allegorisessa asussa.

Runsaan kahden tunnin ajan kolme miestä etenevät hitaasti kohti Huonetta läpi päräyttävän rumankauniiden maisemien, siinä Stalker pähkinänkuoressa. Ensin kamera lipuu kiireettömästi tallentamassa rappioitunutta Vyöhykettä, sitten ihmetellään päähenkilökolmikon keskinäistä sanailua.

Voi kuulostaa kuivakkaalta, mutta käytännön toteutus on teoriaa mahtavampi. Jo puhtaasti visuaalisesti Stalker on Peilin tavoin huippuluokkaa. Villin luonnon ja teollisen saasteen yhteentörmäyksessä syntyy häikäisevän upeita kuvia, joissa riittää sulateltavaa niin silmille kuin mielelle. Kyyninen Kirjailija, hillitty Tiedemies ja neuroottinen Stalker ovat lisäksi erinomaisen kutkuttavia persoonia, joiden erilaiset luonteet ja kyvyttömyys nähdä asiat toisten näkökulmasta purkautuvat jatkuvasti sanallisina yhteenottoina. Mukana on ahdistuneita monologeja, mutta myös huumoria. Kirjailijan kommentit ovat usein niin misantrooppisia, että mustan huumorin ystävät eivät voi olla hymähtelemättä.

Teemoiltaan Stalker harhailee niin isojen kysymysten äärellä, ettei niitä melkein uskalla lähteä edes listaamaan. Mitä on usko? Onko ihmisessä enemmän hyvää vai pahaa? Mistä löytää toivo kylmässä maailmassa? Filosofisen tykityksen jälkeen olo voi olla yhtä hämmentynyt kuin elokuvan hahmoilla Huoneen kynnyksellä, mutta sitä varten ovat uudet katselukerrat. Kaikissa Tarkovskin leffoissa riittää ammennettavaa, muta Stalker on erityisen täyteen ladattu teos. Järeän sisällön prosessoinissa auttaa onneksi jo mainittu kuvaustyyli. Etenkin loppukliimaksia edeltävät kohtaukset ovat huimia kolmikon eripuran eskaloituessa fyysiseen käsikähmään ja kameran tallentaessa kaiken pitkinä, poikkaamattomina otoksina. Taikaa.

Fiilis: Olen onnellinen fanipoika. Tekee mieli huutaa rivouksia hymy huulilla.

Nostalghia (1983)

Maailmaa syleilevä hehkutus on hyvä terminoida kunnon romahduksella. Nostalghia on vaihteeksi sukellus pohjaan.

Venäläinen runoilija hengaa italialaisessa pikkukaupungissa. Joku muidu yrittää viritellä romanssintynkää, mutta runoilija haikailee vain takaisin kotimaahansa (se on sitä nostalgiaa). Välillä hän kaveeraa paikallisen kylähullun kanssa, joka usean vuoden ajan piti perhettään lukkojen takana, omien sanojensa mukaan varjellakseen heitä maailman pahuudelta. That's all, folks.

Nostalghia on hämmentävän ristiriitainen tapaus. Kuvauksellisesti voidaan puhua älyttömästä suorituksesta: lähes jokainen kohtaus koostyy yhdestä pitkästä otoksesta, jonka aikana kaikki kameran liikkeistä lähtien aina valon vaihteluun ja peileistä näkyviin heijastuksiin asti on niin tarkkaan suunniteltua, etten muista nähneeni aikaisemmin mitään vastaavaa. Ja vaikka toiminta (*naurua*) etenee solarismaisen hitaasti, jahkailukorttia en viitsi nostaa esiin. Kaikki kunnia Tarxille siitä, että leffa kulkee, vaikka päähenkilö kantaisi kymmenen minuutin ajan kynttilää pihan poikki (ja tämä tietenkin yhdellä otolla ilman leikkauksia).

Sulokkaalla kameratyöskentelyllä ei saa kuitenkaan paljoa aikaan, jos linssi on koko ajan suunnattuna omaan napaan. Emotionaalisesti Nostalghia onkin teinangstia puserrettuna keski-ikäisen filtterin läpi. "Et sä tajua mitään" kuulostaa keskenkasvuiselta vaikka se tuleekin nuoren kapinallisen sijaan elämän aallokoissa marinoituneen aikamiehen suusta. Välillä pahaa oloa tulee märehdittyä sängyn pohjalla, välillä taas huudettua ilmoille viinapullo kourassa. Sen kummempaa oivaltavuutta tai syvällisyyttä ei vain kummemmin löydy. Hämmennystä ei lievennä, että juonellisesti Nostalghia tuntuu parin erilaisen tarinan yhteensulautumalta. Poukkoilu venäläisen runoilijan ja italialaisen kylähullun välillä herättää kyllä kysymyksiä, mutta ei ainna tarpeeksi materiaalia vastausten muodostamiseen. Joko minulta meni jotain ohi tai Nostalghia on lähinnä ahdistuksen kippaamista valkokankaalle. Siinä ei sinänsä ole välttämättä mitään vikaa, mutta tällä kertaa vaikutus oli lähes pelkästään negatiivinen.

Nostalghiasta jäi käteen rikkinäinen ja jollain tapaa likainen olo, aivan kuin olisi kuunnellut sellaisen henkilön avautumista, joka riutuu ja kärsii, mutta ei halua kuulla sanaakaan mahdollisista ratkaisuista. En tiedä, vaikuttivatko viisi pohjalle vedettyä leffaa taustalla, mutta Nostalghian jälkeen oli pakko laittaa töllötin kiinni ja mennä ulos kävelylle. Kukaan ei yrittänyt kaataa minua sänkyyn, enkä joutunut kantamaan samalla sytytettyä kynttilänpätkää, mutta muuten tunnelma oli loskassa vaeltaessa aikalailla samaa settiä kuin Tarkovskin Italiassa.

Fiilis: Putoan kaivossa, jossa ei ole seiniä eikä pohjaa.

Offret (1986)

Nostalghian jälkeen seitsemänteen Tarkovskiin tuntui hieman painostavalta. Mutta hei, viimeistä viedään! Elokuvan nimi on muutenkin teemaan sopiva: Offret tarkoittaa uhrausta ja minä olen tämän urakan aikana uhrannut itseni muiden viihdyttämisen ja sivistämisen tähden.

Onko Ruotsissa kuvattu Offret en pannkaka Nostalghian tyyliin? Nöyp. Entä Stalkerin kaltainen mestaristeos? Ei aivan sekään, mutta en ole kovin varma, kuinka paljon se jää jälkeen. Epävarmuus jäi muutenkin päällimmäiseksi tunnetilaksi, sillä Offret jätti jälkeensä yhtä pökertyneen, mutta vaikuttuneen olon kuin vaikka Lars von Trierin räväkimmät tuotokset. Yhtä lailla Tarkin viimeisestä on vaikea muodostaa definitiivistä mielipidettä.

Juonellisesti liikutaan yhtä askeettisella tasolla kuin Andrei T:n myöhäistuotannossa muutenkin. Eräänä kauniina päivänä televisiosta kantautuu uutinen: kolmas maailmansota on alkanut. Syrjäisessä saaristossa rauhallista elämää viettävä Alexander lupaa uhrata Jumalalle itsensä ja perheensä, kunhan sota vain loppuu. Mitä sitten tapahtuu ja mitä Alexander siihen reagoi, selviää katsomalla, mutta sanotaanko näin, että vaikka tapahtumien kannalta meno on suoraviivaista, tulkinnallisesti se on kaikkea muuta. Ja vaikka hämäävän levollisen alun jälkeen Offret heittää katsojan Nostalghian tapaan raastavaan kuiluun, sieltä kavutaan lopuksi myös ylös ja vahingosta hieman viisastuneena. Tavallaan. Oikeasti en tiedä vieläkään, mitä Alexanderin toiminnasta ajatella. Tiedän vain, että en saa sitä pois mielestäni, mikä on aina mielenkiintoisen elokuvan tae. Huh!

Esteettiseltä kantilta kommentoin Offretia vain sen verran, että Stalkerin ja Nostalghian viipyilevät kohtaukset ja katkeamattomat kamera-ajot tuhansine pikku yksityiskohtineen on viety tässä loogiseen päätepisteeseensä. Sanat ovat loppuneet kesken jo ajat sitten ja leuka jäänyt pysyvästi lattialle asustelemaan. Jääkööt.

Fiilis: En tiedä enää kuka olen, mutta tavallan pidän siitä.

Lopullinen totuus (2013)

Olen nyt katsonut kaikki Andrei Tarkovskin elokuvat kronologisessa järjestyksessä. Vaikka olen ehtinyt pohdiskella kokemusta jo pari päivää, sen summaaminen koko valtaisuudessan tuntuu mahdottomalta tehtävältä. Olen ollut ekstaattinen, tylsistynyt, ahdistunut, liikuttunut, ihmeissäni, kauhuissani, väliinpitämätön ja sydän vereslihalla. Tällä hetkellä taidan kuitenkin olla ennen kaikkea haikealla päällä. Jep, olihan meillä omat yhteenottomme ja erimielisyytemme, mutta yhtään hetkeä ei silti tee mieli vaihtaa pois.

Tai no, ehkä parit käytäväharhailut Solariksesta. Tai Nostalghian tuskailut. Tai...

No jaa. Vaikka matkassa oli mutkia, yksittäisistä asioista nipottaminen tuntuu tässä tapauksessa jotenkin pikkumaiselta, kun ottaa huomioon, kuinka korkealla Tarkovskin huiput siintävät. Jokainen elokuva ei ole napakymppi, enkä voi sanoa esimerkiksi Ei paluuta -debyyttiä erityisen järisyttäväksi teokseksi, mutta kokonaisuutena T:n oeuvre on maineensa (sen hyvän) veroinen. Myönnettäköönkin, että olo on nyt hieman helpottunut: ei venäläistä taide-elokuvaa hetkeen, hahaa! Samalla olen kuitenkin varma siitä, että tulen palaamaan näihin elokuviin vielä useita kertoja, jopa niihin vähemmän hohdokkaisiin.

Hauskin osa koko työkomennusta oli yhtäläisyyksien bongailu elokuvien välillä. Tiesitkö, että jokaisessa Tarkovskin elokuvassa joku aina ennen pitkää kompastuu tai liukastuu ja kaatuu rähmälleen? Parhaassa tapauksessa näin käy filmin aikana useasti. Vesi on sekin aina läsnä muodossa tai toisessa (lasissa, lätäkössä, kaivossa, juu neim it) ja jossain vaiheessa sataa varmasti. Jos elokuvassa ei ole hevosta (luultavasti on), koira siitä ainakin löytyy. Uskonnollisesta symboliikasta en viitsi edes aloittaa. Party-vinkki: ristien ja ikonien bongailu käy hyvästä juomapelistä. Solariksessa Tarkovski taas keksi, että ihmisten takaraivot ovat yhtä mielenkiintoinen kuvauskohde kuin kasvot ja sovelsi tätä oivallustaan menestyksekkäästi koko loppu-uransa ajan. Ihan totta!

Pieneen hassutteluun onkin hyvä lopettaa. Kuten elämässä muutenkin, myös Tarkovskin kohdalla kannattaa olla ottamatta asioita turhan vakavasti. Kirjailijan tavoin meidän on hyvä osata nauraa välillä ihan mille vaan, myös Tärkeille Taiteilijoille. 

Muahahahahaa!

Lisää aiheesta

Kommentoi

Tutkain lista 10



  • Uutiset
  • Urheilu