Resident Evil -retrospektiivi osa 1: Kaiken pahan alku ja juuri

Eräänä viime syksyn pimeänä ja sateisena iltana huomasin olevani varovaisen toiveikas noutaessani Resident Evil 6:n paikallisesta peliputiikista. Demo ei ollut jättänyt kovin mairittelevaa kuvaa kauhupelisarjan uusimmasta vesasta, mutta ikuisena optimistina ja positiivisen ajattelun edelläkävijänä halusin uskoa parasta.

Kutosta jaksoin pelata tasan yhden Leonin kappaleen ajan, sekin sessio säestettiin sellaisilla kirosanoilla, jotka saisivat merimiehetkin nostamaan ankkurin. Peli oli tönkköä tusinapaukuttelua ilman logiikan tai hyvän rytmityksen häivääkään. Toivoin ja rukoilin kappaleen lopun asekaupassa käydyn taistelun päättymistä ennen kuin siitä oli kulunut neljänneskään.

Pettymysten pelisession päätteksi aloin pohtimaan - monet minua juuri turhauttaneet asiat ovat vaivanneet sarjaa jo pitkän aikaa. Siitä huolimatta minulla on hyviä muistoja sarjan peleistä sekä muinaiselta 90-luvulta että ihan viime vuosilta.

Päätin ottaa nostalgiaa sarvista ja tarkistaa asian. Pelaan Resident Evil -sarjan pääpelit alusta asti läpi ja tunnustelen tunnelmiani matkan varrelta. Kirjoitan jokaisessa päivityksessä kahdesta sarjan osasta, kunnes viimeisessä käyn uudestaan kutosen kimppuun uudella viimmalla. Pidänkö pelistä enemmän, jahka sarja juonenkäänteineen on tuoreessa muistissa, vai haluanko kenties pirstoa levyn ja uhrata palaset menneiden, parempien aikojen alttarille?

Oli synkkä ja myrskyinen yö

Kaikki alkoi kuin niin moni muukin kauhutarina, vanhasta kartanosta keskellä ei mitään. Kadonneita ihmisiä ja väkivaltaisia kuolemia tutkimaan lähetetty Raccoon Cityn poliisin erikoisosasto STARSin Bravo-tiimi katoaa kesken keikkansa, joten Alpha-tiimi lähtee selvittämään mitä kavereille kävi, keskellä synkkää yötä tietenkin.

Pökäle osuu tuulettimeen heti alkumetreillä, kun osa tiimistä heittää henkensä ja loput jäävät nalkkiin kartanoon metsän keskelle. Kartano luonnollisesti kuhisee zombeja ja muita inhoista geneettisistä kokeista siinneitä kammotuksia. Mitkäs sen paremmat motivaattorit kuin kuoleman ja zombifritsujen pelko.

Tarinan aikana pelattavat hahmot Chris Redfield ja Jill Valentine koluavat kauhukartanon kirjaimellisesti katosta kellareihin. Tutkimusten tuoksinnassa selviää, että zombit kumppaneineen ovat Umbrella-yhtiön luoman T-viruksen tuotoksia, ja että STARSin pomo, ikoninen pahis Albert Wesker, olikin todellisuudessa Umbrellan tutkija.

Weskerin kohtalo on ohrainen, kun hänen vapauttamansa Tyrant-mutantti survoo piikkisormensa syvälle miehen vatsalaukkuun. Lopussa koko kartano maanalaisine tutkimuskeskuksineen räjäytetään taivaan tuuliin vain hetki sankareiden paon jälkeen.

Palikat paikoilleen

Resident Evil oli ilmestyessään vuonna 1996 jotain aivan muuta kuin mitä oltiin totuttu näkemään. Eräs ensimmäisen Playstationin alkutaipaleen ykkösnimistä ei toki ollut ensimmäinen selviytymiskauhupeli, sillä jo vuosia aiemmin ilmestynyt Alone in the Dark teki zombikartanoseikkailunsa samalla kaavalla, mutta audiovisuaalinen toteutus oli kuin toiselta planeetalta. Nykyisellään alkuperäis-Ressu näyttää antiikkisen rumalta, joten pelasin suosiolla huimasti nätimmän Gamecube -uusversion vuodelta 2002.

Resident Evil on kuin toiselta planeetalta tuoreempien osien toimintaräiskeeseen verrattuna. Ammuksia on vähän, parannusesineitä vähemmän. Zombit ovat hanakoita halaamaan, eivätkä tönkösti liikkuvat sankarit helpota elävien kuolleiden välttelyä. Uusversiossa kalmot eivät edes pysy kuolleina, vaan jokainen kaadettu korisija pitää vielä erikseen tuikata tuleen viimeisenä voiteluna.

Vaikka zombien polttohautauspakko nostaa pulssia, ei Resident Evilistä pysty puhumaan kauhupelinä menettämättä pokkaansa. Tunnelma on vahva ja siellä täällä pari on säpsähdyttävää kohtaa, mutta suurimman osan ajasta se on vain synkkä seikkailupeli hirviömausteilla. Onkin ironista, että nykypäivän toiminta-Ressuja syytetään kauhuperinteen hylkäämisestä, vaikka kauhumausteita on yhtä vähän kuin ennenkin.

Nykypäivän näkökulmasta Resident Evil oli yllättävänkin piristävä poikkeus, sillä rauhallisempi tempo ja tunnelmallisen kartanon tutkiminen oli mielenkiintoista ja jännittävää. Viimeisimmästä pelikerrasta oli jo niin monta vuotta, että nurkka jos toinenkin olivat päässet unohtumaan tyystin. Puzzlet eivät menoa kertaakaan pysäyttäneet, mitä nyt hidastivat vähän askellusta. Suurin haaste tulikin rajallisen ammusvaraston huolehtimisesta.

Täyttä auvoa paluu vanhaan ei ollut. Jähmeät kontrollit järsivät pelaamisen mielekkyyttä ja hirviösuunnittelu oli suurimmalta osin puuduttavaa – hämähäkkejä, käärmeitä, haita, korppeja ja ylikasvanut murhanhimoinen jukkapalmu yrittävät kaikki tehdä selvää onnettomista selviytyjistä. On hirviösuunnittelulla hetkensäkin, sillä liskomaiset Hunterit ja pelin loppupomona toimiva groteski jättimutantti Tyrant ovat jääneet olennaiseksi osaksi sarjan vakiokalustoa hyvästä syystä.

And then there were two

Oli todella sääli, että ykkösosan Gamecube -versio ei juuri kaupallista menestystä niittänyt, sillä Capcomilla oli aikanaan suuret suunnitelmat tehdä osista kaksi ja kolme yhtä komeat julkaisut. Siirtyessäni sarjan toiseen osaan, oli pengottava syvälle menneisyyteen, ensimmäisen Playstationin unohdetulle alahyllylle. Sieltä noukin aarteista kalleimman, aidon ja alkuperäisen Resident Evil 2:n.

Resident Evil 2 oli aikansa odotetuin peli. Pari vuotta ykkösen jälkeen julkaistu jatko lupasi kaiken olevan isompaa ja hienompaa. Kerrankin lupaukset pitivät paikkansa, sillä niin lihanhimoisia zombeja kuin juontakin oli enemmän, ja kakkosen parhaana koukkuna oli kaksi toisistaan poikkeavaa tarinakaarta. Kun kaikki oli kuorrutettu aikansa hienoimmalla tekniikalla, olivat odotukset teinipojalla jos toisellakin luvattoman korkeat.

Tarina jatkuu kolme kuukautta ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen. Claire Redfield saapuu Raccoon Cityyn etsimään kadonnutta veljeään, ykkösestä tuttua Chrisiä, kun taas Leon Kennedy on aloittamassa ensimmäistä päiväänsä paikallisissa poliisivoimissa. Molempien epäonneksi Raccoon Cityssä on täysi tohina päällä, sillä katuja tallustaa muutkin zombit kuin vain lauantaiyönä yksin baarista maleksivat ja elämän kolhimat laitapuolen kulkijat.

Parivaljakko joutuu erilleen, mutta lupaavat kohdata poliisiasemalla. Raccoon Cityn poliisiasema toimiikin kakkosen kartanonvastikkeena, sillä suurin osa pelistä tapahtuu sinivuokkojen kotikolossa.

Leon kohtaa matkallaan kohtalokkaan naisen, Ada Wongin. Yhdessä he selvittävät T-virus -epidemian johtavan tiensä toiseen Umbrellan maanalaiseen laboratorioon aivan kaupungin liepeillä. Laboratoriossa pelin pahis William Birkin kehitteli myös uutta, tehokkaampa G-virusta.

William ei kuitenkaan luottanut kehenkään, vaan sulki laboratorion jopa Umbrellalta. Syy tai seuraus, mutta pian olivat Umbrellan erikoisjoukot tunkeutumassa laboratorioon G-virusnäyte kohteenaan. Koska biologisia aseita kauppaavalle Umbrellalle virus oli tekijäänsä tärkeämpi, koki Birkin akuutin lyijymyrkytyksen sotilaiden rynnäkössä.

Riutuessaan omassa verilammikossaan William näki ainoana selviytymiskeinonaan G-viruksen pistämisen omaan kehoonsa, minkä seurauksena Birkinistä kasvoi voittamaton ja alati tehokkaammaksi ja iljettävämmäksi hirviöksi mutatoituva friikki. Mutantti-Birkinin ja sotilaiden kohdatessa T-virus pääsi leviämään kaupungin viemäriverkostoon.

Leon päihitti Birkinin useaan otteeseen ja monessa muodossa, mutta aivan pakomatkan loppumetreillä vakoojaksi paljastunut ja maailman nopeimman romanttisen suhteen kehittänyt Ada tippuu sillalta mukakuolemaansa. Leon pakenee laboratoriosta, mutta eipä peli lopukaan vielä! Kakkosen kikka, öh, kolmosena oli, ettei koko tarinaa nähnyt, ellei pelannut peliä molemmilla hahmoilla läpi.

Claire kiertää samat paikat kuin Leonkin, mutta eri järjestyksessä, hölmösti samoja puzzleja ratkoen. Suurimpana erona on vähän väliä tien tukkeeksi asettuva uusi, kovempi Tyrant. Claire kuitenkin saa selvitettyä Chrisin olevan tutkimassa Umbrellan toimia Euroopassa, joten tehotyttö potkii Tyrantin takamuksen, kaappaa Birkinin esiteinityttären Sherryn mukaansa ja pakenee Leonin kanssa kauhukaupungista. Kakkosskenaarion päätteksi päästään pistämään vielä Birkinin viimeisestä lonkeromuodosta ilmat pihalle, ennen kuin lopputekstit pääsevät rullaamaan.

Vanhan suolan jano

Kakkosen alkuperäisversioon tarttuminen ykkös-Ressukan siloitellun uusversion jälkeen tuntui samalta kuin suihkun jälkeen kuivaisi itsensä juustohöylällä ihanan pehmoisen pyyhkeen sijaan. Liikkuminen oli jopa Gamecube -peliä tönkömpää, sahalaidat ja räikeät tekstuurit luotaantyöntäviä. Silti hetken kuluttua silmä tottui karkeuteen ja seikkailu vei mukanaan yhtä tehokkaasti kuin aiemminkin.

Vihollisia on selvästi enemmän, mutta niin on myös aseita ja ammuksia. Pahimmillaan kalmot vaappuivat vastaan kymmenpäisinä laumoina, kun aiemmassa osassa paukuteltiin yksittäisiä kammotuksia. Oliko toiminnallisempien Resident Evileiden lähtölaukaus jo tässä? Seikkailun rauhallinen tempo oli sentään pysynyt muuttumattomana.

Kakkonen kuitenkin oli erinomainen jatko-osa, ja jos vertailisin alkuperäisiä versioita, olisi kakkonen selvästi parempi. Vertailu uudistettuun ykköseen onkin hankalampaa, mutta molemmat ovat edelleen nautittavia ja viihdyttäviä paketteja. Voi kun vaan kakkosestakin oltaisiin saatu se uusversio!

Resident Evil -sarjan lähtölaukaus on nyt kuultu, ja räjähtävän lähdön sijaan koin rauhallisen ja tunnelmallisen seikkailun pariin otteeseen. Seuraavassa osassa käyn peräti kahden eri Resident Evil 3:n kimppuun, ja katson selviääkö kuinka sarjan evoluutio jännäriseikkailusta toimintapräiskyttelyksi tapahtui.

Kommentoi

Tutkain lista 10




  • Uutiset
  • Urheilu