Resident Evil retrospektiivi, osa 4: Pahan maantieto

Neljäs Ressu oli mullistava peli, muutenkin kuin Resident Evil -sarjan sisällä. Se aloitti kokonaisen kolmannen persoonan räiskintöjen buumin, inspiroiden muun muassa sellaista pikkupeliä kuin Gears of War. Paineet sarjan jatkolla olivat tietysti kovat, mutta ensiesiintymisessään vuoden 2007 E3-messuilla Resident Evil 5 onnistui hätkäyttämään.

Tällä kertaa ihmetys ei tosin johtunut pelillisistä ansioista, vaan huomio keskittyi pelin ilmeiseen rasismiin: valkoihoinen Chris Redfield ammuskelemassa mustia ihmisiä keskellä pimeintä Afrikkaa oli jotain, mitä olisi viihdetuotteelta voinut odottaa vuonna 1907, ei vuosisataa myöhemmin.

Capcom kuuli kansan vihaiset huudot, ja lisäsi peliin mukaan myös valkoihoisia ihmishirviöitä ammuttavaksi. Chris sai myös parikseen ja toiseksi pelattavaksi hahmoksi mustaihoisen kaunottaren Sheva Alomarin. Virallisen tiedotteen mukaan lisäykset eivät missään nimessä johtuneet ensimmäisen trailerin rasismikohusta. Uskoo ken tahtoo, minä en hetkeäkään.

Oli sitten kyseessä rasismi tai japanilainen tyylitajuttomuus, mutta Chris Redfield lähti safarilleen paria vuotta myöhemmin, keväällä 2009.

Afrikan tähden

Jäljitettyään Umbrellan perustajan, ikääntyneen Oswell E. Spencerin tämän salaiseen, mutta huomattavan kookkaaseen kartanoon, lähtevät alkuperäinen Resident Evil -sankarikaksikko Chris ja Jill selvittämään tietääkö Spencer pääpahis Weskerin olinpaikan. Toki fiksumpi ihminen ottaisi Spencerinkin kiinni samalla ihan jo niiden lukuisten ihmiskokeiden takia, mutta Chris ei ole viettänyt aikaa pelien välillä älyään hioen. Ehei, sen sijaan salilla on selvästi ollut, sillä vitosessa sällin hauis on valehtelematta pään kokoinen.

Spencer löytyy, mutta niin löytyy myös Wesker, joka on juuri ennen sankarkaksikon saapumista pistänyt vanhan miehen kylmäksi. Seuraa tulitaistelu yli-inhimillisen nopeuden ja voiman omaavan Weskerin kanssa, joka päättyy sekä Weskerin että Jillin lentämiseen ulos ikkunasta ja alas jyrkkää kallionkielekettä.

Pikakelaus pelin alkuun, jossa Jillin selviytymisestä huhuja kuullut Chris suuntaa Afrikkaan. Nykyään bioterrorismia vastaan kamppailevan BSAA:n (Bioterrorism Security Assessment Alliance) agenttina toimiva Chris nappaa parikseen paikallisen kollegan Sheva Alomarin, ja alkaa hurja selviytymiskamppailu nelosesta tutuilla parasiiteilla mutatoitunutta paikallisväestöä vastaan.

Räiskyteltyään tiensä läpi rähjäisen afrikkalaiskaupungin ja kuin suoraan Tintin sivuilta kaapatun alkuasukaskylän vihaisine kaislahamesotureineen kaikkineen, törmäävät sankarit outoon maanalaiseen kukkaan ja vanhoihin Umbrellan tarvikkeisiin. Selviää, että T-, G-, ja T-Veronica -virusten pohjana toiminut Progenitor-virus saatiin alunperin nimenomaan tästä harvinaisesta kasvista. Onneksi paikalla on myös massiivinen maanalainen laboratoriokompleksi, jonne kaikki salainen tieto on kätevästi jätetty lojumaan. Yllättäen laboratorio ei räjähdäkään Chrisin lähtiessä, sillä vitosessa tuo kävelevä täystuho saa räjäytettyä vain yhden öljynjalostamon.

Laboratoriosta päästään myös Jillin jäljille, ja jahka neito on pelastettu Weskerin pahan hypnoosikoneen pauloista (I shit you not), selviää myös itse pääpahan motivaatio. Wesker onkin Spencerin koeputkilapsi. Uutta, uljaampaa ihmisrotua viruksillaan havitellut Spencer oli tahtonut jumalaksi jumalan paikalle, mutta nyt Wesker on ottanut isukin ambitiot omaksi päämääräkseen.

Kerättyään aiemmissa peleissä näytteet kaikista mahdollisista viruksista ja parasiiteista onnistuu Wesker luomaan voimakkaan Uroboros-viruksen, jonka pitäisi tehdä ihmisistä ylivertaisia superolentoja. Tosin vain harvoista ja valituista, epäkelvot muuttuvat hurjiksi lonkerohirviöiksi, jotka syövät kaiken orgaanisen läheltään. Pelissä ei muuten nähdä ainuttakaan onnistunutta Uroboros-infektiota.

Super-Wesker vaikuttaa liian kovalta vastukselta voitettavaksi reilussa taistelussa, mutta onneksi Jillillä on vielä yksi tiedonmuru: Weskerin voimat, ja samalla ilmeisesti myös henkiinherääminen ykköskuoleman jälkeen, johtuvat viruksesta. Mutta pitääkseen viruksen hallinnassa, on hänen tasaisin väliajoin pistettävä itseensä vastamyrkkyä.

Harmillisesti paha liimaletti veti hetkeä aiemmin annoksen. Onneksi lisäannos samaa vastamyrkkyä loogisesti kumoaa aiemman vaikutuksen, joten Chris onnistuu pääsemaan pahiksen iholle ja lyö piikin tyylittömän nahkapuvun läpi. Tästä suivaantuneena Wesker lähtee lentämään Uroboros-ohjuksilla lastattua hävittäjäänsä. Onneksi Chris tietää, että jos otat yliannostuksen kokeellisia bioaseita et lennä, ja hyvänä kaverina hän parkkeeraa Weskerin hienon lentokoneen suoraan tulivuoren kraateriin.

Seuraa klimaattinen viimeinen taisto, jossa känkkäränkkä-Wesker luo itselleen Uroboros-lonkerokädet, mutta ei onnistu välttämään vääjäämätöntä kohtaloaan tulivuoren sisuksissa. Pari ohjusta vielä niskaan, ja sitten voikin jo lentää hyvillä mielin kohti auringonnousua ja lopputekstejä.

Tuhat ja yksi narinaa

Vaikka Resident Evilien tarinat nousivat aivan uudelle järjettömyyden tasolle Code: Veronicassa, on vitosen tarinankuvatus jo jonkinasteinen ennätys päättömyydessään. Harmillisesti huonoimmat Ressu-tarinat näyttävät syntyvän ison juonen tärkeimmissä käännekohdissa, sillä Resident Evil 5 toi vihdoin päätökseen sarjan alusta asti auki olleen Weskerin juonikaaren. On todella sääli, että miehen viruskeräilyn perimmäinen motivaatio oli niinkin ontto kuin kaikkien mahdollisten virusten lyöminen yhteen superviruksen ja maailman valloituksen vuoksi.

Pelinä vitonen taas maistui yllättävänkin hyvin. Ensimmäisellä pelikerralla julkaisun aikoihin pelasin pelin jaetun ruudun moninpelinä, joten epäilin kuinka kauan jaksaisin katsella tekoälyttömän Shevan sheikkailuja, mutta yllättävän sujuvasti Afrikan agentti pisti mutantteja kumoon. Asiaan tietty auttoi, etten antanut neidon koskea mihinkään muuhun aseeseen kuin haulikkoon.

Entä ne rasismisyytökset sitten? Hölmöimmillään peli on juurikin Tintti Afrikassa -tasoa, eli lähinnä tahattoman noloa. Peliä se ei pilaa, mutta ei siihen missään vaiheessa kokonaan totu. Silloin nelisen vuotta sitten muistan lukeneeni oivan vertauksen, jossa kuvattiin Resident Evil 5:n rasismia vähän samantapaiseksi, kuin jos Resident Evil 6 tapahtuisi Suomessa ja vastaan tulisi zombi-inuitteja ja jääkarhuja.

Kuinka vähän kommentoija tiesikään...

Tervetuloa Suomeen!

Viime vuonna 3DS:lle julkaistu Resident Evil: Revelations sijoittuu neljännen ja viidennen pelin välimaastoon. BSAA-organisaation alkuperiä valoittava peli on jaettu tv-sarjamaisesti kahteentoista jaksoon. Ilmeisesti japanilaisten mielestän tv-sarjojen jokaisen jakson on päätyttävä cliffhangeriin, mutta onneksi pari niistä jopa toimii.

Koska Revelationsista on tulossa HD-painos PC:lle, PlayStation 3:lle, Wii U:lle ja Xbox 360:lle jo toukokuussa, jätän tarinan tarkemman kuvailun vähemmälle kuin aiemmissa peleissä. Peli alkaa Jillin tutkiessa mystistä hylättyä laivaa, jonne Chrisin huhutaan kadonneen. Hylätyn laivan lisäksi päästään seikkailemaan kotoisessa pohjolassa, missä terroristiorganisaatio Veltron salaisen Suomen tukikohdan, Valkoisen Mökin, ympäristö on perin kummallista. On lumista maisemaa, mutta myös supisuomalaista vuoristoa, ja antaapa yksi hahmo selitykseksi yölliseen valoisuuteen keskiyön auringon. Eivät ne jääkarhut ihan huono veikkaus olleet.

Revelations on nelosen tyyliin olan takaa kuvattu, mutta kuitenkin vanhempien Resident Evilien rauhallisempaa tunnelmaa havitteleva kauhuräiskintä. Yhdistelmä toimii hyvin, sillä Revelations iski minuun paremmin kuin mikään Resident Evil sitten nelosen. Vaikka tarina on taas korkealentoista höttöä, onnistuu se sentään yllättämään pariin otteeseen. Peliin kannattaa ehdottomasti tutustua, viimeistään jahka sen HD-painokset ilmestyvät.

Retrospektiivi lähestyy nykypäivää, ja se kauhulla odotettu hetki kun tartun uudestaan kutoseen on jo kuumottavan lähellä. Onneksi ei kuitenkaan vielä seuraavassa osassa, sillä toiseksi viimeinen Resident Evil Retrospektiivi löytyykin Passiivin puolelta!

Kommentoi

Tutkain lista 10



  • Uutiset
  • Urheilu