Resident Evil retrospektiivi osa 6: Kaikki paha päättyy aikanaan

Viime syksynä ilmestynyt Resident Evil 6 oli monella tapaa ennätyksellinen peli. Se oli paitsi Capcomin kaikkien aikojen kallein peliprojekti, myös ennätyksellisen huonon vastaanoton saanut pääsarjan peli. Molemmista ennätyksistä huolimatta peli on kuulemma myös kaikkien aikojen myydyin Resident Evil, eli jotain Capcomilla tehtiin oikein.

 

Vaan oliko onnistumisesta kiitäminen jättiläismäistä mainosbudjettia vai oikeasti loistavaa pelillistä sisältöä? On aika ottaa selvää.

Neljän kimppa

Resident Evil -maailmassa on asiat harvinaisen huonosti. Vaikka Wesker on levännyt tulivuoren kraaterissa jo useamman vuoden, ei maailmasta puutu bio-orgaanisia aseita väärinkäyttäviä terroristeja. Resident Evil 6:n tapauksessa ällömutantit ovat ongelmana jopa kolmessa eri paikassa kolmena eri aikana.

Joulukuussa 2012 Chris Redfield on uuden parinsa Piers Nivansin ja ryhmällisen muita BSAA-sotilaita kanssa selvittämässä itäeurooppalaisessa Edonian maassa käytävää selkkausta, jossa käytetään uusia C-viruksen luomia hirviösotilaita. Samaan aikaan kakkosesta tuttu pikkutyttö Sherry Birkin, joka aikuiseksi kasvettuaan ryhtyi Amerikan liittovaltion agentiksi, on paikalla etsimässä käsiinsä ainoata ihmistä maailmassa, joka on immuuni C-virukselle, itsensä Albert Weskerin poikaa Jake Mulleria.

Mutanttipaska osuu tuulettimeen, kun Chris menettää tiiminsä, saa muistinmenetyksen ja ryhtyy alkkikseksi. Myös Sherry ja Jake katoavat Edonian välienselvittelyn jälkimainingeissa.

Puoli vuotta myöhemmin Leon Kennedyn vartioidessa Yhdysvaltain presidenttiä tämän vieraillulla Tall Oaksin yliopistolla, joutuu kaupunki C-virus -hyökkäyksen kohteeksi. Kaikki 70.000 asukasta muuttuvat zombeiksi, mukaan lukien presidentti. Mystisesti tartunnan välttäneen ja koko viruspilven missanneen Leonin paukautettua presidenttizombia silmien väliin hän ja toinen agentti Helena Harper lähtevät selvittämään mitä, missä ja milloin, sekä lisäksi mitä helvettiä.

Myöhemmin niin Leonin kuin Kauniit ja rohkeat -tason alkoholisoitumisesta kärsivan Chrisinkin tie vie Kiinaan, jossa C-virus on levinnyt suurkaupungin kaduille. Jake ja Sherry löytävät itsensä myös keskeltä myrskyn silmää. Mutta mitä tekemistä kaiken kanssa on Leonin sydämen valitulla, mysteeriagentti Ada Wongilla, joka tuntuu putkahtavan paikalle juuri oikeaan aikaan jokaisessa maailman kolkassa?

Resident Evil 6:n tapa kertoa tarinansa neljästä eri perspektiivistä on kunnianhimoinen. Tarinasta selviääkin vain osa yhdessä kampanjassa, koko stoori paljastuu vasta kaikkien kampanjoiden läpäisyn jälkeen. Se on kuin tehoahdettu versio kakkosen kahdesta kampanjasta. Tarina on yllättäen vitosen hölmöilyn jälkeen jopa toimiva, vaikka Adan kampanjaan säästetty paljastus on arvattavissa jo pitkän aikaa ennen naamalle hieromista.

Käytetyt jenit näkyvät kaikessa, sillä Resident Evil 6 on hurjan komeaa katsottavaa. Ja luojan kiitos hirviösuunnittelu on noussut jopa sarjan parhaaksi, mikä on hurja harppaus vitosen tylsistä lonkerokammotuksista.

Pirun kellit ja muuta valitut ärräpäät

Mutta entä se pelaaminen? Siitähän tämä koko juttusarja sai alkunsa, kun Resident Evil 6:n pelaaminen sai verenpaineeni nousemaan ja muinaiset pakanakiroukset lentelemään ympäri kaksiota.

Voi, kun olisitte kuulleet sen kiroilun määrän. Ei muuttanut sarjan läpikäyminen suhtautumistani kuudenteen kauhuräiskintään, päinvastoin. Pelin pelaaminen hankasi vastaan pahemmin kuin koskaan aiemmin. En muista, että ikinä mikään muu peli olisi saanut minua yhtä vihaiseksi.

Pakko kutonen olisi kuitenkin vääntää läpi jo ihan juttusarjaa varten, joten tein jotain, mitä egoni ei millään tahtonut hyväksyä: vaihdoin vaikeusasteen helpoimmalle tasolle. Josko saisi edes pelattua pelin vähän nopeammin, ettei sitä paskaa tarvitsisi liian kauaa sietää.

Vaikeusasteen muutoksen myötä myös pelityylini muuttui. Enää en edennyt varovasti ammuksia ja parannustavaroita säästellen kuten kaikissa aiemmissa sarjan peleissä. Uusi vaikeustaso sai minut kokeilemaan modernin Rambon otteita, juoksin zombien keskellä ja tarkkojen laukauksien sijaan räiskin menemään liikkuvaan vihollismassaan. Potkin ja löin ja ammuin ja räjäyttelin ja potkin lisää.

Ja kuinka ollakaan, kun Leonin toinen kappale tuli päätökseen, huomasin, etten ollut kiroillut vähään aikaan. Verenpaine oli matalalla ja pelaamisesta oli tullut sujuvaa. Minullahan oli jopa ha... hasu... hauskörgh... anteeksi, jokin tarttui kurkkuuni. Minullahan oli jopa hauskaa!

Sitten egoni tuli tielle. Yritin jatkaa peliä, mutta ego pakotti minut kelaamaan aikaa taaksepäin, palaamaan Leonin kakkoskappaleen alkuun. Ja säätämään sen perkeleen vaikeustason edes normalille, eihän tässä mitään neitejä nyt olla!

Tein työtä käskettyä, sillä egoni on pelottava kun se on vihainen. Valmistauduin uuteen kirosanasateeseen, mutta amatöörivaikeustasosta oppineena jätin varovaisuuden sivustakatsojaksi ja nappasin Rambon mukaan apukuskiksi.

Niin vain kävi, että nopealla etenemisellä ja ”ihan sama, ammutaan kaikki” -asenteella pelistä tuli hauska, paikoitellen jopa tosi nautittava! On aina virhe pelata peliä toisen pelin säännöillä, kuten minä olin tehnyt Resident Evil 6:n kohdalla yrittäessäni pelata sitä yhtä rauhallisesti ja harkiten kuin aiempia räiskintäressuja. Tämä pelisessio toimikoot minullekin muistutuksena, että jos ei ole valmis sisäistämään pelin sisäistä logiikkaa, ei pelaaminen tule olemaan hauskaa.

Ei Resident Evil 6 silti täyttä hehkutusta ansaitse. Peli on täynnä toinen toistaan turhempia kohtauksia, ja ihan jokainen monista takaa-ajoista ja turhista ajoneuvokohtauksista oltaisiin voitu heittää menemään, ja peli ei olisi kärsinyt lainkaan. Päinvastoin: ilman lumivyöryn pakenemista moottorikelkalla tai uppoavasta sukellusveneestä selviytymistä peli olis ajoittan voinut jopa tuntua Resident Evililtä.

Pitkillä pelisarjoilla on perinteensä, mitkä joskus ovat hyväksi, toisinaan rasitteeksi. Kun ostan uuden Zeldan, odotan fantasiaseikkailua vehreissä maisemissa kera symppisten hahmojen ja hyväntahtoisen huumorin. Kun ostan uuden Resident Evilin haluan hirveitä hirviöitä, kauniita ihmisiä ja jänskiä kauhuleffaympäristöjä. En halua juosta tankkia karkuun tai lennellä hulilupterilla. En halua kaahata moottoripyörällä keskellä kiinalaisen suurkaupungin katuja, enkä todellakaan halua mukasiistejä toimintakohtauksia, joissa minulla ei kuitenkaan ole muuta osaa kuin vatkata tattia henkeni edestä.

Mitä sitten?

Koska Resident Evil 6:n vastaanotto oli niin täydellisen tyrmäävää en millään usko seuraavan Resident Evilin noudattavan enää kutosen toimintakaavaa. Mutta mitä voisi olla luvassa, kenties vanhan ajan rauhallinen kauhuseikkailu? Tuskin, sillä jos yksi asia nykyajan peliskenessä on varmaa, on että peruspelaaja ei tod. jaksa mitään fucking puzzleja selvittää. Ja Resident Evil on liian iso pelisarja Capcomille, että se haluttaisiin muuttaa pienemmän piirin iloksi.

Huhumylly on pyörinyt alkuvuodesta asti sen puolesta, että Capcom suunnittelisi sarjan reset-nappulan painamista. Onnistuivathan viime akoina mokomassa niin Castlevania, Tomb Raider kuin Devil May Crykin. Vaikka uusvaniasta pidänkin, on minun mielestäni sarjan kuin sarjan aloittaminen alusta niin tökerön halpa tapa lypsää rahaa samalla nimellä kokonaan uuden brändin luomisen vaikeuden rinnalla, etten toivo sitä käyvän Resident Evilille.

Sen sijaan toukokuussa saa 3DS:n mainio Resident Evil: Revelations isojen koneiden versionsa. Se kannattaa ostaa, sitä kannattaa pelata ja siten näyttää Capcomille, että pelaajilla on vielä kiinnostusta Redfieldin hölmöläisen ja ystäväkonkkaronkan seikkailuille nykyisessä muodossaankin.

Mainittakoon loppuun, että alkuperäisen Resident Evil -miehen, jo vuosia sitten Capcomilta lähteneen Shinji Mikamin tuorein peli julkistettiin juuri vähän aikaa sitten. Mihinkäs tiikeri raidoistaan pääsee, joten kun kerran Final Fantasyistään tunnettu Hironobu Sakaguchi teki The Last Storyn, tekee Resident Evilin isä tietenkin kauhuräiskinnän The Evil Withinin.

Ja niin pallo jatkaa pyörimistään. Mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä enemmän ne pysyvät samoina.

Kommentoi

Tutkain lista 10