Verta, suolenpätkiä ja videopelejä – osa 1: Muinaiset verikarkelot

Se on täällä taas, nimittäin keskustelu siitä ovatko videopelit liian väkivaltaisia. Grand Theft Auto V:n mukana saapui myös ikiaikainen debatti videopelien väkivaltaisuudesta. Jopa lehdistön piti muistuttaa kuluttajia siitä, ettei viides GTA sovi alle täysi-ikäisille. Pelialaa pidempään seuranneelle tämä on tuttu kuvio. Nykyään keskustelun aloituksesta vastaa väistämättä aina uusi GTA-sarjan osa, siinä missä ennen riitti Doom tai Quake.
Väkivalta on selkeä osa monen videopelin mekaniikkaa. Vastaan kävelevät viholliset ovat esteitä, jotka täytyy ohittaa. Muuten ei peli etene, näin on marjat. Mistä tahansa tämäntyyppistä etenemislogiikkaa sisältävästä pelistä saataisiin periaatteessa ultraväkivaltainen versio aikaan jopa helposti. Marion liiskaamalle Goomballe lisätään vain ympäriinsä roiskuvat sisuskalut ja Super Mario Serial Killing World on valmis.

Toisaalta juuri edellä mainitusta syystä graafinen väkivalta videopeleissä on herättänyt keskustelua. Väkivaltaa sisältyy yhteen jos toiseenkin peliin ilman graafisia tehosteita, joten niiden rooli osana peliä on kieltämättä joskus problemaattinen. Paikka paikoin hurmeisella sisällöllä on saatu aikaan hienoja ja tunnelmallisia kauhu- ja toimintaeepoksia, mutta toisaalla punasolusisältö on laitettu mukaan vain kohun herättämiseksi.

Tiettävästi ensimmäinen graafista väkivaltaa sisältänyt videopeli julkaistiin niin aikaisin kuin vuonna 1976. Kolikkopelinä julkaistu Death Race herätti valtavasti ristiriitaa ja keskustelua väkivaltaisen sisältönsä vuoksi, eikä ylilyönneiltäkään vältytty. Ilmeisesti Sylvester Stallonen tähdittämään Death Race 2000:een perustunut peli oli tosin moniin nykyaikaisiin verrokkeihin nähden varsin kiltti esitys. Pelin ainoa tarkoitus oli jyrätä autolla jalankulkijoiden yli. Onnistuneesta osumasta patikoijat muuttuivat hautakiviksi. Se oli kuitenkin enemmän kuin tarpeeksi ja huhupuheiden mukaan vihaiset vanhemmat raahasivat Death Race –automaatteja parkkipaikoille ja polttivat ne. Hautakivet olivat liikaa myös Nintendolle. Pelistä vuonna 1990 julkaistussa NES-versiossa hautakivet korvattiin helikoptereilla.

Mahdollisesti Death Racen aiheuttamasta kohusta johtuen väkivaltaa nähtiin videopeleissä seuraavan kerran vasta vuonna 1983. Väkivaltaa oikeutettiin elokuvalisenssillä, kun ulos tulivat Atari 2600 –pelit Texas Chainsaw Massacre ja Halloween. Wizard Gamesin ensimmäiset yritykset digitaalisen väkivaltaviihteen parissa vain kokivat kolauksen, kun kumpainenkin peli joko kiellettiin kokonaan tai sai myyntiluvan ainoastaan tiskin alta. Tämän vuoksi kumpikin peli on nykyään melkoinen keräilyharvinaisuus.

En itse asiassa edes ihmettele miksi pelit saivat niin kielteisen vastaanoton, kun muistetaan että 80-luvun alussa videopeliväkivalta oli todella harvinainen juttu. Molemmat pelit sisälsivät pikseliverta, Halloweenissa irtoilivat päät hartioilta ja Teksasin moottorisahamies sahasi viattomat tyttöset tunnistamattomaksi verimuusiksi. Peleinä ne olivat heikkoja, mutta eivät suinkaan alustansa huonoimpia. Silti, pää oli näiden pelien myötä kirjaimellisesti auki.

Vuosi 1986 näki pelin, jota eräät pitävät edelleenkin väkivaltaisimpana ja sadistisimpana koskaan julkaistuna videopelinä. Kolikkopelihalleihin tarkoitettu Chiller oli idealtaan kieltämättä varsin erilainen. Yksinkertaisessa valopistooliammuskelussa tapahtumapaikkana oli jonkin sortin luolasto, jonka kahleissa ja kidutusvälineissä roikkui alastomia reppanoita. Näitä kahleiden kolisuttelijoita sitten ammuskeltiin menemään, ilman että ne laittoivat edes vastaan. Veri roiskui, irtoraajat lentelivät luolaston lattialle ja pystyipä pelissä käyttämään myös ruudulla näkyviä kidutusvälineitä nopeampia tappoja ja pistekertoimia varten. Ei siis ihme, että peli kiellettiin lopulta esimerkiksi Isossa-Britanniassa kokonaan. Pelin sisällön huomioon ottaen on aika irvokasta, että myös väkivallattomuudestaan tunnettu Nintendo halusi pelin NES-konsolilleen, mutta rankasti sensuroituna. Poissa olivat irtoraajat ja irtoavat lihanpalat, mutta siltikin peli säilyi konsolin huomioon ottaen varsin väkivaltaisena.

1980-luvun loppupuolta voidaan yleisesti ottaen pitää muutenkin väkivaltaisten pelien historiassa eräänlaisena käännekohtana. Chillerin jälkeen väkivaltaisuuksia alkoi ruudulla näkymään enemmänkin. Yksi selkeä vaikuttaja tähän olivat kasariaikojen toimintaelokuvat, joista pelit ottivat runsaasti vaikutteita. Death Wish 3, Barbarian, Splatterhouse ja NARC ovat näistä priimaesimerkkejä. Veri lensi, päitä irtoili ja lähinnä vain elokuvalisenssin puuttuminen erotti pelit esikuvistaan. Eikä huumoriakaan unohdettu: kukapa ei muistaisi Barbarianin pään irrottavaa lopetusliikettä ja sen jälkeen ruutuun ilmestyvää, irtopäällä jalkapalloa pelaavaa kääpiötä? Edes irtopäät eivät kuitenkaan saaneet myrskyä juuri vesilasia kauemmas. Suurempaa kohua varten tarvittiin jotain muuta. Tarvittiin natseja.

Vuonna 1991 julkaistu Wolfenstein 3D on tunnetuimpia videopelejä kautta aikain, eikä ihme. Sen lisäksi että B.J.Blazkowiczin amok-juoksu pahuuden ytimeen oli graafisesti väkivaltainen, pelin natsiteema herätti pahennusta ennen näkemättömällä tavalla. Vaikka pelissä oli humoristinen sivumaku mukana – mitä muu mechapuvussa heiluva Hitler voisi olla – vitsiä ei ymmärretty varsinkaan Saksassa. Peli vedettiin lopulta vuonna 1994 markkinoilta Saksassa kokonaan ja julkaistiin uudelleen vasta, kun kaikki natseihin viittaava oli siivottu pelistä pois. Näin teki myös alati pahennusta pelkäävä Nintendo, jonka SNES-Wolfenstein oli niin ikään varsin natsiton.

Wolfensteinin myötä väkivaltaisia pelejä noteerattiin mediassa jatkuvasti, tosin mediahuomio oli lähinnä negatiivista. 1992 kauppoihin saapuneet Night Trap ja Mortal Kombat ovat täst hyviä esimerkkejä. Night Trapia kauhisteltiin jo ennen pelin julkaisua. Ihka oikeaa videokuvaa näyttävä peli, jossa silvotaan ihmisiä ja joku saattaa ehkä olla vähän jopa alasti! Iiik! Olihan se peleissä tietysti mitäkuinkin uutta. Kohu Night Trapin ympärillä oli niin kovaa, että peli oli yksi Segan Mega-CD –laitteen myyntivalteista. Harmi vain että itse peli oli huono.

Mortal Kombat esitteli niin ikään ”oikeita” ihmisiä, pelihahmoiksi digitoituna. Mortal Kombatin tappeluissa veri roiskui, mutta sillä oli takataskussaan hieno keksintö. Fatalityt, eli pelin ihanan hurmeiset lopetusliikkeet olivat paitsi kova katalyytti kritiikille, myös ehdoton myyntiargumentti. Pelillisesti Mortal Kombat ei nimittäin Street Fighter –sarjalle pärjännyt, mutta ylivedetyt splatter-lopetukset olivat oiva markkinointikeino. Mutta suurin väkivaltakohu tähän asti oli jo oven takana.

Galaksit räjähtelivät kun Doom julkaistiin vuonna 1993. Pelaajat ja kriitikot ylistivät peliä kilvan, mutta kaikki eivät olleet samaa mieltä asiasta. Wolfensteinin natsit olivat nimittäin kilttejä kuoropoikia, kun rinnalle tuotiin Vanha Vihtahousu itse. Satanismiestetiikka yhdistettynä aikoinaan poikkeukselliseen graafiseen väkivaltaan synnytti varsin mielenkiintoisen myrskyn ympärilleen. Peliä kauhistelivat kovaan ääneen nekin, jotka eivät videopelejä olleet koskaan pelanneet ja Doomia syytettiin milloin mistäkin väkivallanteosta. Tunnetuimmat esimerkit löytyvät vuosilta 1998 ja 1999. Ensimmäisessä tapauksessa brasilialaisjengi hyökkäsi elokuvateatteriin, väitettynä tarkoituksenaan edetä e1m1-kartan mukaisesti. Toinen tapaus onkin maailmanlaajuisesti tunnetumpi, eli Columbinen koulusurmat.

Ja vaikka kehitys kehittyi, Doom pysyi arvostelijoiden silmätikkuna pitkään. Pelistä näytettiin esimerkiksi Suomessa pätkiä vuonna 1998 Timo Harakan Musta Laatikko –ohjelmassa, peliväkivaltaa käsitelleessä jaksossa. Doom kärsi maineestaan, sillä vuoteen 1998 mennessä FPS-pelaajat olivat päässeet nauttimaan ultraväkivallasta jo esimerkiksi lentävillä silmämunillaan hurmanneessa Rise of the Triadissa. Lisäksi ultraväkivaltainen, ultraseksistinen mutta myös ultrahauska Duke Nukem 3D oli ehtinyt nähdä päivänvalon. Mutta Doom jatko-osineen oli kaiken pahan alku ja juuri.

1990-luvun lopulla väkivaltaa nähtiin jo muissakin peligenreissä. Sierran kunnianhimoinen Phantasmagoria jatko-osineen ja Merit Softwaren häiritsevä Harvester ovat priimaesimerkkejä väkivaltasisällön siirtämisestä seikkailugenreen. Phantasmagoria yritti ehkä vähän liikaakin herättää huomiota ja kauhutapahtumien sijaan suurimman paheksunnan kohteeksi joutui pelissä ollut raiskauskohtaus. Harvester oli pieni julkaisu eikä sen vuoksi koskaan saanut valtavaa huomiota osakseen, mutta sen sisältö on vielä Doomiakin raflaavampaa. Kuvitelkaa häiriintyneempi ja moraalittompi versio Twin Peaksista, niin ollaan jo aika lähellä.

Seikkailurintamalla varsinainen väkivaltaläpimurto saatiin vuonna 1996, kun Capcomin Resident Evil –sarjan ensimmäinen osa julkaistiin. Muutamia vuosia aiemmin ilmestyneen Alone in the Dark –kauhupelisarjan jalanjäljissä kulkenut pelottelu oli graafisesti todella väkivaltainen, mutta myös tunnelmallinen ja omana aikanaan oikein pelottava seikkailu. Resident Evil pääsi kohujuttuihin mukaan myös, mutta ei Doom-mittakaavassa.
Koska pelkkä väkivalta ei enää riittänyt pahennuksen aiheuttamiseen, piti väkivallan oheen keksiä jotain muuta. Postal kuvasi yhden miehen pinnan palamista rauhaisassa ympäristössä väkivallan keinoin. Carmageddonissa palattiin Death Racen tunnelmiin ja jyrättiin jalankulkijoiden yli. Grand Theft Autossa pöllittiin autoja. Verinen väkivalta oli jokaisessa pelissä vahvasti läsnä, mutta koska väkivallalta puuttui tietty moraalinen oikeutus, pelit saivat kaipaamansa mediahuomion. 

Kävipä näinä aikoina niinkin, että EA:n Thrill Killistä kohuttiin niin paljon jo ennakkoon, että käytännössä valmis peli päätettiin lopulta hyllyttää. Vaikka Thrill Kill ei koskaan kauppojen hyllylle saapunutkaan, verkkojakeluun peli päätyi ihan kuin kiusallaan.
Historian lehdet on nyt haravoitu, seuraavassa osassa pääsemme modernin aikakauden pyörteisiin.

Kommentoi

Tutkain lista 10



  • Uutiset
  • Urheilu