Verta, suolenpätkiä ja videopelejä – osa 2: Modernia veripalttua

2000-luvulle tultaessa graafinen väkivalta oli varsinkin toimintapeleissä jo täyttä arkipäivää. Jos vihollisen veri purskahteli toiminnan melskeessä, pelille lätkäistiin lapsilta kielletty ikäraja kylkeen ja homma oli kuitattu sillä. Veripikselit eivät itsessään herättäneet sen kummempaa kohinaa ja itse asiassa graafista väkivaltaa jo suorastaan vaadittiin toimintapeleihin realismin nimissä. Muutamia itsetarkoituksellisia poikkeuksia linjaan oli, kuten Loaded-sarja, mutta pääpiirteittäin väkivallan visualisointi muuttui kohahduttavasta haukotuttavaksi.

Jos sisällölle halusi mediahuomiota, oli lyötävä hieman yli tai keksittävä jotain muuta moraalitonta. Soldier of Fortune –pelit edustivat ensimmäistä näkökulmaa. Onnen sotilaiden viholliset menivät kappaleiksi realistisesti mallinnettujen osumakohtien perusteella, mikä oli sinänsä tietysti hieno juttu. Harmi vain, että vihut menivät filesiivuiksi kun niitä vain vilkaisi vihaisesti, minkä vuoksi eteneminen oli yhtä veristä mössöä alusta loppuun.
Varsinaisia kohuja varten tarvittiin ehtaa moraalittomuutta. Rockstar Gamesin Grand Theft Auto –pelit olivat jo 1990-luvun lopulla saaneet kukkahatut väpättämään, mutta vasta uusi ja uljas kolmiulotteinen aika sai Rockstarin visiot loistamaan kunnolla. Grand Theft Auto 3 lisäsi vapaan kaupungin rosvoiluun muun muassa mahdollisuuden kyydittää prostituoituja ja sen jälkeen ryöstömurhata nämä. Uudet ominaisuudet eivät naurattaneet Australiassa, jossa peli sai välittömästi myyntikiellon. GTA3 pääsi aussimyymälöihin vasta, kun veri ja prostituoidut oli saksittu pelistä kokonaan pois.

Eikä kohu kolmannen GTA:n ympärillä suinkaan tähän jäänyt. Wal-Mart –ketju aloitti systemaattisen henkilöllisyystodistusten kyselemisen pelejä ostavilta tiettävästi juuri GTA3:n myötä. Suurin syy Grand Theft Auto 3:n ja myöhemmin koko sarjan parrasvaloissa paistattelemiselle on kuitenkin kovaan ääneen pelejä vastustanut Jack Thompson. Thompson oli ennen lupiensa menettämistä vakaasti kristillisiin arvoihin nojaava asianajaja, joka otti Rockstarin pelien kieltämisen elämäntehtäväkseen. Mitä enemmän Thompsonin lausuntoja peleistä mediassa näkyi, sitä enemmän Rockstarin pelit saivat ilmaista mainosta ja suosio oli taattu.

Ja kun vauhtiin kerran päästiin, niin Rockstarilla painettiin vain lisää kaasua. Vuonna 2003 julkaistu Manhunt sai niin ikään valtaisan mediahuomion ympärilleen. Snuff-elokuvista ideansa ottanut peli sisälsi tarinan kuolemaantuomitusta rikollisesta tappamassa muita rikollisia, tavoitteenaan selvitä kukkulan kuninkaaksi ja sitä kautta vapaaksi mieheksi. Pelin teema ja väkivalta saivat tiettävästi jopa Rockstarin työntekijät varpailleen. Noin vuosi julkaisunsa jälkeen Manhunt alkoi saada toden teolla lokaa niskaansa, kun peli oli esillä murhaoikeudenkäynneissä. Jack Thompson oli valppaana miehenä välittömästi varoittelemassa ihmisiä ns. ”copycat-murhista”, jotka ottaisivat mallia pelitapahtumista. Murhat jäivät kuitenkin tapahtumatta.

Näiden tapahtumien jälkeen Rockstarin tekemiset pelirintamalla eivät ole jääneet huomaamatta keneltäkään ja kohua nostetaan esiin aina uuden Grand Theft Auto –pelin ilmestyessä. Retoriikka on lähes poikkeuksetta aina samaa, rikollisen elämäntavan ja moraalittomuuden ihannoinnin paheksumista. Kohuista on ollut hyötyä muidenkin Rockstar-pelien kohdalla. 2006 julkaistua Bullya markkinoitiin kuvamateriaalilla, jonka perusteella peliä olisi voinut luulla koulukiusaamissimulaattoriksi. Vaikka Bullyssä turpaan vedettiinkin, todellisuudessa peli oli kuitenkin varsin vinkeä koulutarina sopeutumisesta, ihastumisesta ja muusta murrosikäisen pojan maailmaa värittävästä. Veri ei lentänyt ja moraalittomuudetkin jäivät puolitiehen, mutta huomiota Bully sai silti.

Väkivaltasisällöllä saatiin toki aikaan muutakin kuin avoimen kaupungin autovarastelua. IO Interactiven Hitman-pelisarja kertoo omintakeista tarinaa palkkamurhaajasta, Condemnedissa etsivä tuuppi rikollisia uuniin ja Dead Spacessa viipaloitiin avaruushirviöitä kappaleiksi. Kauhu- ja jännityselokuvien estetiikalla leikkivät pelit ovat jo visuaalisesti varsin likellä esikuviaan, minkä vuoksi veri ja hurme kuuluvat saumattomasti kuvaan. Välillä voi tietysti läträtä enemmänkin. Gears of War –pelisarjan ikoniksi muodostunut moottorisahan ja rynnäkkökiväärin pyhä yhteenliittymä mahdollisti vihollisten lanaamisen varsin kipeän näköisten animaatioden saattelemana. Myös God of War –peleissä annetaan roiskua oikein kunnolla, eikä brutaaleissa yksityiskohdissa säästellä.

God of Warien kohdalla huomataan myös toinen seikka: ampumalla listiminen ei näytä niin pahalta kuin fyysinen kanssakäyminen. Esimerkiksi Ninja Gaiden- ja No More Heroes -pelisarjat suorastaan herkuttelevat kuvilla siitä, mitä tapahtuu kun miekka viiltää lihaa. MadWorldin verikekkerit puolestaan naatiskeli mitä mielikuvituksellisimmilla teloitustavoilla. Tätä tyylilajia nähtiin periaatteessa jo 1990-luvun lopulla Shadow Warriorissa, mutta nykyaikainen tekniikka tekee taisteluista jo liki inhorealistisia. Shadow Warriorin uusioversio tältä vuodelta on aika konkreettinen esimerkki asiasta. Vaikka pelattavuus monelta kohdin onkin entisellään, miekalla viiltely on reilusti monipuolisemmin kuvattu. Samalla lähitaistelu tuntuu pelaavassa päässä moninkertaisesti fyysisemmältä verrattuna vanhoihin aikoihin.

Toki on tärkeää että trendejäkin seurataan. Kun ihmiset alkavat kyllästyttää, aina voi ottaa jonkin giljoonasta Zombie-pelistä ja lanata menemään. Zombiet ovat peruskuvastoa kauhuelokuvissa, mutta videopeleissä niiden läpimurto nähtiin oikeastaan vasta ensimmäisen Left 4 Deadin myötä. Nyt eläviä kuolleita julkaistaan suurin piirtein joka päivä, jokaisessa kuviteltavissa olevassa muodossa. Syy on toki selvä. Zombiet ovat elävinä kuolleina turvallisia ja epäinhimillisiä vastustajia. Ne voivat olla pelottavia ja vahvoja, kuten Zombi U:ssa. Ne voivat olla valtavissa määrin päälle käyviä aivokuolleita, kuten Dead Rising –peleissä. Voivatpa ne olla myös humoristisia, mitä Plants vs. Zombies todistelee. Zombien puolesta ei käy sääliksi, eivätkä ne halua pelihahmolta muuta kuin aivot. Lisäksi niiden yliluonnollisuus on kiehtovaa.

Vaan entäpä jos peliväkivalta perustuu oikean maailman veritekoihin? Viiltäjä-Jackit ja kumppanit on toki kuvattu myös peliviihteessä jo monesti. Sen sijaan yhden miehen projektina syntynyt Super Columbine Massacre RPG olisi monen mielestä saanut jäädä tekemättä. RPG Maker –softalla rakennettu japsiropettelu noudatti Columbinen tapahtumia niin tarkkaan kuin softalla oli mahdollista, toki hieman omiaan lisäillen. Ei varmaan yllätä ketään, että vastaanotto oli varsin hyytävä. Danny Ledonnen ainoaksi jäänyt tietokonepeli oli samalla omalaatuinen taideprojekti, jonka tarkoitus oli auttaa pelaajaa ymmärtämään tragedia kokemalla sen Harrisin ja Kleboldin näkökulmasta. Kun asiaa pysähtyy hetkeksi miettimään, idea on rohkea ja nerokas. Ja jälleen kerran, kriittisin kritiikki tuli poppoolta joka ei ollut peliä pelannutkaan. Tällä kertaa tämä on tosin ihan ymmärrettävää, peli kun julkaistiin vain 6 vuotta Columbinen tragedian jälkeen eivätkä kaikki haavat olleet taatusti vielä arpeutuneet.

Videopeliväkivalta on kulkenut pitkän matkan leffalisenssirytistelystä yhteiskunnallisesti kantaa ottavaan viihteeseen. Eikä kaiken tarvitse aina olla niin vakavaa. Rise of the Triadin nykyaikaan päivitetty versio on oikein hauskaa ja veristä läträystä ilman vakavuuden häivääkään. Eikä kukaan jaksa enää nostaa kierroksiaan pelkästään ylenpalttisesta pikseliverestä ja lentävistä ruumiinosista. On hyvä, että kantaa uskalletaan ottaa. On myös hyvä, että pidetään kiinni videopelien tärkeimmästä ominaisuudesta: hauskanpidosta.

Kommentoi

Tutkain lista 10



  • Uutiset
  • Urheilu