Vintagehorroria Suomesta

Kun ajattelen suomalaista kauhuelokuvakulttuuria, mieleeni piirtyy westerneistä tuttu autio maisema, jota pitkin tuuli laiskasti kuljettaa arokierijöitä, niitä hassuja heinäpalloja. Kun siis kuulin, että Suomessa on 50-luvulla tehtailtu Lappiin sijoittuva kauhuelokuva, joka on vieläpä jonkin sortin puoliklassikko, se oli pakko katsoa hoo ee tee ii. Hyvä naiset ja herrat, saanko esitellä: Erik Blombergin Valkoinen peura!

Juonikuviossa nuori neitokainen Pirita saa siipakseen poromies Aslakin. Mikä olisikaan parempi tapa avioparin lämmitellä kylmässä Pohjois-Suomessa kuin pienet peitonalussessiot? Mutta ah ja voi! Komea Aslak onkin kollin sijaan pahainen kisumirri ja vastaa Piritan hyväilyihin vain kääntämällä kylkeään. (Tai nän minä sen käsitin. Wikipedian versio samasta: "Aslak viettää pitkiä aikoja pororeissuillaan ja Pirita tuntee itsensä yksinäseksi." Hmm!)

A woman's gotta do what a woman's gotta do: Pirita lähtee hakemaan apua tietäjä Tsalkku-Nillalta. Mutta ken taikuuteen tarttuu, se taikuuteen hukkuu. Pian Pirita huomaa, että vilungilla hankitulla viehätysvoimalla on rankat varjopuolensa.

Rakenteeltaan Valkoinen peura on hyvin, hyvin klassinen. Ensin kaikki on ok, sitten koittaa yliluonnollinen käänne. Hiljalleen tapahtuu yhä lisää ja lisää kauheuksia, kunnes lopussa koittaa toiminnantäytteinen katharsis. Nykykatsojalle on luvassa nolla yllätystä. Sen sijaan erikoinen elokuvaelämys on taattu.

Ensimmäsenä Valkoisessa peurassa huomion varastaa miljöö. Lapin lumiset maisemat eivät ole mikään kuluneista kulunein tapahtumaympäristö elokuvalle, saatika sitten kauhu-sellaiselle. Ainakin tällaiselle Etelä-Suomessa elämänsä viettäneelle kaupunkilaiselle lappalaisperinteiden ja porotalouden kaltaisissa asioissa on ristiriidoilla ladattua eksotiikkaa. Ne ovat samalla tuttuja, mutta kuitenkin niin kovin etäällä omasta kokemusmaailmasta. Tämä luo jo puolet elokuvan oudosta tunnelmasta.

Se toinen puolisko syntyy omintakeisesta kerrontatavasta. Valkoinen peura antaa poikkeuksellisen paljon tilaa pelkän kuvan kautta tapahtuvalle kerronnalle. Dialogia on erittän harvakseltaan ja sekin vähä on mukana kehittämässä tunnelmaa, ei tarinaa. Sen sijaan ruudun täyttävät yhä uudelleen Piritan tuskaiset kasvot, surmansa saavat lappalaismiehet, loputtomat arot ja, kyllä, se pelätty valkoinen peura. Kun leukoja ei lonksuteta turhaan ja kaikki tärkeä näytetään suoraan ja konstailematta, intensiteetti pysyy yllä koko ajan. Minimalistisessa kerronnassa on jotain mykkäelokuvamaista, mikä on siis pelkästään positiivista.

No onnistuiko leffa sitten pelottamaan? En suoranaisesti tutissut denim-pöksyissäni Valkoista peuraa seuratessa, mutta tunnelma on herkullisen häritsevä. Tapahtumia, etenkin niitä kauhun puolelle lipsuvia, ei yliselitetä, vaan katsojan omille (kauhuntäytteisille) tulkinnoille annetaan sopivasti tilaa. Tämä saa päälle sopivan vainoharhaisen olotilan: mitä äsken tapahtui ja miksi? Lappalainen mystiikka, paras mystiikka.

Lienee turha mainita, että säkyttelyä, gorea tai erikoisefekteillä luotuja hirviöitä on turha odottaa. 50-luvun suomalainen näyttelytyyli voi toki itsessään olla jonkun mielestä karmivaa seurattavaa.

Mikään kaikkien aikojen klassikko Valkoinen peura ei ole, mutta sen ainutlaatuista statusta on paha mennä kiistämään. Vai kuinka monta Lapissa tapahtuvaa vanhaa suomalaista kauhuelokuvaa tulee mieleen? Bonuksena on vielä leffan tyylitajuinen, erikoinen kerronta. Omalaatuisten elokuvaharvinaisuuksien ja kauhun ystävien kannattaa ehdottomasti kaivaa esiin tämä pieni kotimainen helmi, eikä siitä haittaa olisi muillekaan.

Voin jo sieluni silmin nähdä tulevan uusversion. CGI:llä toteutut porot, lumen tahraavat verisuihkut ja mahtipontiset Hollywood-musiikit. Eihän tässä malta melkein odottaa!

Kommentoi

Tutkain lista 10




  • Uutiset
  • Urheilu