Oh-hoh, no nyt on jotain aivan muuta. Vampyyreitä ja monenkarvaista muuta örkkiä Seinäjoen kaupunginteatterin näyttämöillä onkin takavuosina nähty, mutta miten on zombien ja zombinäytelmien laita?
Ei tule mitään heti mieleen, mutta nyt sekin puute on korjattu. Seinäjoen ja Kokkolan kaupunginteattereiden yhteistuotantona toteutettu Epäkuolleet iskee suoraan teatterimaailmassa vellovan buumin valtasuoneen. Kauhu on nyt kuumaa kamaa. Osa ensi-iltayleisöstä arvosti näytelmävalintaa saapumalle paikalle asianmukaiseen zombi-asuun sonnustautuneena. Jutussamme kerromme lisää, miten itse näytelmän zombimaskit ovat syntyneet .
Epäkuolleiden kaltainen genrenäytelmä on aina myös riski. Kannattiko se ottaa?
Ensinnäkin: Epäkuolleet on pienimuotoinen näytelmä. Näyttelijöitä on kaksi. Tunnin ja neljänkymmenen minuutin pläjäys vedetään läpi ilman väliaikaa kaupunginteatterin pienimmällä Verstas-näyttämöllä. Niin on hyvä. Epäkuolleet on erittäin intensiivinen esitys.
Näytelmä loihtii katsojan silmien eteen postapokalyptisen pohjalaisen näkymän, jossa kauhistuttava virus on sairastuttanut ihmiset ja he ovat muuttuneet epäkuolleiksi. Kaksi kutakuinkin tervettä on enää jäljellä, näytelmän päähenkilöt, Mia Vuorelan esittämä "K" ja Pekka Johanssonin "K".
K ja R käyvät selviämiskamppailua löytämästään hylätystä asumuksesta käsin.
Epäkuolleet mässäilee kahdella peruselementillä: naurulla ja inholla. Valtaosan ajasta näytelmä taiteilee näiden kahden veitsenterällä.
Tarinan edetessä kauhun solmu kiristyy ja ällöttävännäköisiksi epäkuolleiksi muuttuvat päähenkilöt ajautuvat yhä syvemmälle painajaiseen. Kierrokset kasvavat. Katsojista tiristetään inhon sekaista naurua splatter-leffojen överillä kuvastolla.
Syvätasolla näytelmässä on kyse inhimillisyyden kadottamisesta. Epäkuolleiden maailmassa kaikki tutun ja turvallisen maailman kiinnikkeet ovat kadonneet tai menettäneet merkityksensä. Näytelmän kauhu perustuu perustavanlaatuiseen psykologiseen kysymykseen. Entä kun tuttu ihminen muuttuu vieraaksi? Ja lopuksi se kaikkein pahin: entä kuin itse muuttuu joksikin toiseksi?
K ja R yrittävät loppuun saakka säilyttää ihmisyytensä rippeet, mutta huonostihan siinä käy. Hulluus pirskahtelee läpi, ja hulluuden tuolla puolen kaikuu nauru.
Käsikirjoittaja Ville Koskivaara on oivaltanut tämän maailman hyvin. Kun ei ole enää kontekstia normaalille dialogille, kaikesta vuorovaikutuksesta tulee yhtä järjetöntä.
Näytelmän dramaturgia on elokuvamainen. Kohtaukset ja leikkaukset ovat nopeita. Liikaa ei selitellä, vaan katsoja tempaistaan suoraan tarinan paniikinomaiseen nyt-hetkeen. Konemusiikki jyskyy taustalla kylmänä ja tunteettomana. Näytelmän lavastus on toteutettu nerokkaasti ja höystetty viittauksilla populaarikulttuuriin. Videota on käytetty paljon. Sillä maalataan viruksen pyyhkäisemiä autioita maisemia. Eristyneisyyden tuntu välittyy.
Anne Puumala