Yleisöltä

Emme tarvitse erillistä sateenkaarimessua

Haluan tuoda elämänkokemukseni tähän kristilliseen sateenkaarisoppaan.

Synnyin tytöksi. Isälle se oli pettymys, koska perheessä oli jo yksi tyttö ja vuosien odottelun jälkeen äitini, joka oli usein saanut kuulla monenlaista herjausta olla ”huono”, vihdoin tuli raskaaksi minusta.

Aikuisena havahduin valokuvaan itsestäni noin neljävuotiaana. Siinä olen isäni kanssa, puettuna kuin poika ja ihan lyhyet hiukset. Muistin ensimmäisen koulupäiväni, kun ennen sitä olivat ehtineet hiukset kasvaa pitkiksi ja niitä joku oli palmikoinutkin. Itkien tulin parturista lyhyeksi kynityllä päällä. Olisin halunnut palmikot koulukuvaan. Ja monia muita vastaavia muistoja ulkoiseen olemukseeni viitaten. Vuoron perään tytön ja pojan näköinen.

Isäni sanallinen halveksunta naisia kohtaan lienee ikuinen traumani. Ja niitä on paikkailtu pitkään. Suvussa oli kyllä muitakin, jotka kutsuivat minua Taneliksi syntymäpäiväni mukaan. Korostivat identiteettivääristymääni.

Nuorena en osannut olla kumpaakaan sukupuolta. En poika enkä tyttö. Molempia yritin olla ja etsiä isän hyväksyntää. Identiteettini oli rikottu varhain. Siksi en sulata ihan kaikkea, mitä seksuaalivähemmistöjä puolustavat tahot tunkevat henkisellä painostuksella yleiseksi maailmankatsomukseksi.

Tämän kaiken seurauksena minusta on tullut sekä lapseton että työkyvytön.

Vasta viisikymppisenä olen saanut kokea olevani se nainen, joksi Luoja minut loi. Ja Hän nimenomaan on se taho, joka kaiken on korjannut. Kutsukoon sitä hoitoa kukin miten tahtoo, minulle se on sielunhoitoa ja seksuaalisen identiteettini korjaamista.

Jumala on nyt käyttänyt terapian lisäksi rakasta miestä, joka jo kolmen vuoden ajan on hyväksynyt minut kipuineni ja taakkoineni. Rukoillen myös puolestani. Se, jos mikä on ollut eheyttävää. Ei julkisuusmyllyä tai someflirttiä. Vain läsnäoloa, hyväksyntää ja tavallista elämää tavallisen ihmisen vaatteissa.

On täysin eri asia silloin, kun keho on jo syntymästä sellainen, että sukupuolta ei voi määritellä. Tai kun se selviää vasta aikuisiällä. Siihen en ota kantaa, koska ei ole kokemusta. Puutunkin nyt enemmän psyykkiseen manipulointiin siinä vaiheessa kun lapsi on niin pieni, että vasta opettelee ymmärtämään omaa sukupuoli-identiteettiään. Siihen ei yksikään aikuinen saa tulla tunkemaan ihmisen ideologiaa sukupuolimäärittelystä. Siitä ei seuraa mitään hyvää. Tästä olen jopa raivona. Kehtaattekin kiusata lapsiamme. Sillä kiusaajan toimista siinä on kyse.

Jos olisin esimiesasemassa oleva, antaisin kutsua itseäni ihan rauhassa esimieheksi loukkaantumatta siitä mitenkään. Tai jos olisin työssä alalla, joka joidenkin mielestä on ”perinteisesti” miesten, niin mitä sitten. Kokit ja räätälit ovat olleet kautta aikojen miehiä. Ja naiset tehneet ruokaa ja ommelleet vaatteita. Ammatti ei ole identiteetti vaan elanto. Toki luontainen taipumus jonkin tekemiseen auttaa, mutta ei sukupuoli.

Koen siis kuuluvani sateenkaariheimoon, mutta en silti liputa sitä kantavan yhdistyksen tunnusta saati ole jäsen. Olen vähemmistöjen puolella, muidenkin kuin sukupuoleen liittyvien. Vammaisjärjestölle vähintään yhtä iso medianäkyvyys lippuineen, kiitos.

Lopuksi: Yhdelläkään seksuaalivähemmistöjä puolustavalla taholla ei ole minkäänlaista oikeutta loukkaantua tästä, koska kyseessä on omaan kokemukseeni perustuva asia. Jos on pakko löytää pilkkuja viilaten jotain loukkaavaa ja syytettävää, niin oikeussalissa minä ojentaisin syyttäjälle kiven. Heittäköön rauhassa, koska omille kintuilleen se tippuisi.

Kasvurauhaa lapsillemme

Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä

Mainos (sisältö jatkuu alla)

Mainos päättyy

Mainos (sisältö jatkuu alla)

Mainos päättyy

    Tilaa Ilkka-Pohjalaisen uutiskirje

    Saat tuoreimmat uutiset ja puheenaiheet suoraan sähköpostiisi

    Tilaa uutiskirje