Yleisöltä

Inklusiivista opetusta

Viime viikkojen päivän puheenaihe on ollut inklusiivinen opetus.

Taustana on Suomen koululaisten pärjääminen kansainvälisessä vertailussa. Taulukossa on tiputtu yllättävän nopeasti kärkipaikoilta alemmaksi. Syitä on hakenut jo useampi hallitus/opetusministeriö ja opetushallitus. Toimenpiteitä on tehty.

Uuden hallituksen ministeri on aina halunnut peukalonjälkensä koululaitokseen. Se on näkynyt koulussa jatkuvana opetussuunnitelmien räpläämisenä: Vanhaa suunnitelmaa ei ole saatu kunnolla käyntiin, kun jo pukataan uutta suunnitelmaa.

Opettajat ovat tosi väsyneitä tähän. Opetus jää toissijaiseksi toiminnaksi koulussa. En tarkoita, että opetuksen taso on laskenut, en missään nimessä. Lapset menevät sekaisin, kun lykätään aina vaan uutta oppimismenetelmää, suuria opetusryhmiä ja poistamalla luokkien väliseinät jne.

Tänä päivänä peruskoulun oppilaista jo noin 20–25 % saa erityisopetusta.

Suurin osa tästä prosenttiosuudesta menee häiriintyneitten ja sopeutumattomien tiliin. Erityisluokkien poistaminen tarkoittaa näiden oppilaiden siirtämistä yleisopetuksen pariin samaan ns. ei erityistukea tarvitsevien joukkoon. Se on sitä inkluusiota. Tätä puolustellaan sillä, että luokkaan saadaan erityisopettaja, kouluavustaja ym. avustajia.

Mutta sekin maksaa hunajaa.

Luokassa pitäisi näin ollen ”häärätä” luokanopettajan/aineenopettajan lisäksi 3–6 avustavaa opettajaa, hoivaajaa. Tämä on yksi kauhun paikka sille lapselle/nuorelle, joka on häiriintynyt ja vailla luotettavan, tukea antavan henkilön läsnäoloa. Pienessä ryhmässä hänkin saisi henkilökohtaista ohjausta oppitunnin aikana enemmän kuin yhden minuutin ajan.

Eri aineitakin opiskelevat lapset 6–8 oppilaan ryhmässä saavat henkilökohtaista ohjausta, tapauksesta riippuen vähintään 5 minuuttia oppitunnin aikana. Mutta erityisesti se hiljaisuus ja häiriötön opiskelutila luovat edellytykset erityisoppilaalle menestyä opinnoissaan. Ja vielä muistutettakoon, että isossa yleisopetuksen ryhmässä se 75–80% osa oppilaista kärsii siitä, ettei luokassa ole oppimisrauhaa. Tämä olisi myös syytä muistaa.

Lopuksi: Omalla urallani erityisopettajana vv. 1983–2005 hoidin ns. klinikkaopetusta, jonne oppilaat tulivat aineopettajan esityksestä, jos oppilaalla oli vaikeuksia opiskella luokassa. Klinikkaopetuksen jakso saattoi olla viikosta neljään viikkoon. Tarvittaessa oppilaalle tehtiin vielä joustava, henkilökohtainen opetussuunnitelma. Miten vanhemmat tähän suhtautuivat? Erinomaisen hyvin ymmärtäen lapsen/nuoren parhaan. Kukaan ei leimautunut eikä tullut tämän asian takia kiusatuksi välitunneilla eikä kotimatkoilla.

Kannattaisi ehkä nykysuunnitelmien tekijöitten valtakunnan tasolla tukeutua myös ns. ”fossiileihin”.

Juho Kössi

Seinäjoki

Mainos (sisältö jatkuu alla)

Mainos päättyy

Mainos (sisältö jatkuu alla)

Mainos päättyy

    Tilaa Ilkka-Pohjalaisen uutiskirje

    Saat tuoreimmat uutiset ja puheenaiheet suoraan sähköpostiisi

    Tilaa uutiskirje