Yleisöltä

Johtajalta vaaditaan paljon

Jaa artikkeli

Tapakouluttaja Kaarina Suonperä kantoi aina iloisen ilmeen takana puoli vuosisataa koteloitunutta suurta murhetta. Laukaukset katkaisivat tuoreen avioliiton kauniina kesäaamuna. Tämän henkirikoksen osapuolina olivat menestyjä ja epäonnistuja.

Luutnantti Jouko Myssylä ampui esimiehensä Hämeen lennoston komentajan eversti Teppo J. Suonperän tämän virkahuoneessa 6.6. 1973 aurinkoisena aamuna klo 8.15.

Suonperä oli nopeasti urallaan edennyt lahjakas ja tietoviisas mies. TV-julkkis hänestä tuli Tak-tik visailussa, Kuustudiossa, Viisasten kerhon vetäjänä ja muissa ohjelmissa. Selkeä, asiallinen ja kärsimätön luonne oli vaikutelma. Hän vaikutti sotilaallisen etäiseltä mieheltä, jonka mielestä tiukkailmeinen asiallisuus oli johtajan ydinpiirre. Elämä hymyili tuoreelle aviomiehelle ja isälle.

Myssylä oli 26-vuotias, kaksi vuotta virassa ollut poikamiesluutnantti. Hän oli kadettikurssinsa viimeinen. Jonkun on siellä oltava. Heikkoutena oli alkoholi, joka johtui hänen persoonallisista ongelmistaan. Seurasi pakosta vaikeuksia tarkan komentajan kanssa. Luultavasti täydestä syystä hän sai tuona aamuna kutsun potkuja kuuntelemaan.

Aurinkoisena aamuna Suonperä sanoi vaimolleen käyvänsä vain pari ”pikkuasiaa” hoitamassa ja sitten palaavansa. Myssylä ilmestyi neljän päivän ryyppäämisen jälkeen kovassa krapulassa toimistoon. Se kertoo suuresta ahdistuksesta. Suonperä käski hänen mennä takaisin ajamaan ensin partansa ja tulla sitten potkujaan kuuntelemaan. Ovella Myssylä kysyi, oliko komentaja antanut hänestä kielteisen lausunnon myös siviili-ilmailupuolelle. Ilmeetön nyökkäys räjähdytti miehen vetämään pistoolin esiin karjaisten: ”Tämän käskyn täyttämiseen ei tarvita parranajoa!”

Suonperä ehti kohottaa kätensä ja huudahtaa: ”Ei! Älkää!” Myssylä ampui silmittömässä raivossa läheltä yksitoista laukausta (kuusi osumaa), jotka kaatoivat komentajan lattialle. Pistoolin hän pani pöydälle, katkaisi everstin piipun ja pani palat eropaperin päälle, iski puukon pöytään pystyyn, istui pöydän ääreen ja sytytti tupakan jääden odottamaan poliiseja. ”Pikku asia” oli tullut päätökseensä. ”Olen tekoni tehnyt. En kadu”, hän sanoi myöhemmin. Kaverini oli vartijana Vaasan linnassa, jossa hänen mukaansa Myssylä nautti suurta kunnioitusta tappajana muiden vankien taholta.

Kysymys on johtamisesta ja ihmisyydestä. Olisiko tuo tragedia ollut vältettävissä? Nykyään puhutaan tunneälystä, tunnejohtamisesta ja kontaktista alaisiin, ihmissuhdetaidoista, ihmisten vaikeuksien kohtaamisesta asiajohtamisen sijaan myös lähimmäisenä.

Lammiomainen ylimielisyys on armoton ominaisuus. Se kärjistää tilanteet. Menestyjä ei useinkaan ymmärrä epäonnistujaa, mutta alaisen inhokin on kätkettävä asiallisen kulissin taakse.

Olisiko naisjohtaja joutunut tuollaiseen tilanteeseen? Kenraali Adolf Ehrnrooth olisi taatusti kyennyt käsittelemään ongelman, vaikka olikin vaativa ja tarkka komentaja. Kaikki kokivat, että hänellä oli sydän paikallaan. Kaikilla on tietenkin luonteensa, mutta oikea koulutus auttaa, ainakin jonkin verran. Johtaminen ei ole vain etäistä komentelua, saati tärkeilyä ja nöyryyttämistä, joka voi olla elämänsä umpikujassa olevalle naapurille viimeinen pisara, vaan vaativaa, kannustavaa ja empaattista ihmisarvon tunnustamista epäonnistuneellekin. Huumorintaju olisi aina johtajan parhaita ominaisuuksia.

Matti Hurme

Vaasa

    Kommentoi

    Kommentoidaksesi sinun tulee olla kirjautuneena Facebookiin

    Jaa artikkeli

    Tilaa Ilkka-Pohjalaisen uutiskirje

    Saat tuoreimmat uutiset ja puheenaiheet suoraan sähköpostiisi

    Tilaa uutiskirje