Yleisöltä

Kestäisimmekö jo vuosien 1918 ja 1941–43 historiamme oikeilla nimillään?

Suomessa on vuodesta 1918 lähtien puhuttu koko totuuden kätkevillä nimityksillä, mm. ”vapaussota, sisällissota, kansalaissota, veljessota, luokkasota”, jne. kansallisesta traumastamme, kulloisistakin ”puna-valkoisista” ideologisista intresseistä riippuen.

Ja näin edelleen, rivikansalaisista presidenttiin; missään ei käytetä historiallisen koko totuuden sisältävää nimitystä tapahtuneesta.

Toinen, kansaamme edelleen jakava, on suhtautuminen vuosien 1941–43 vapaaehtoisen SS-pataljoonan historiaan, josta SS-miesten päiväkirjoihin ja lehtiuutisointeihin (mm. Vasabladet 25.2.1989) perustuvia totuuksia toivat valoon dos. A. Swanströmin ”Hakaristin ritarit”, ja Kansallisarkiston tutkimukset SS-pataljoonamme osallisuuksista juutalaismurhiin ja muihin siviiliväkivaltaisuuksiiin (Kansallisarkisto & prof. L. Westerlund, SKS 2019).

Näin vaikka sekä 1918 että 1941–43 tapahtuneille ja niistä oikeilla nimillään kertovalle kielenkäytölle on nykysuomessa kumoamattomia, objektiivisia argumentteja.

Tarkoitushakuisten intressisidonnaisten ilmaisujen käytölle on tietysti ymmärrettäviä, sekä henkilökohtaisia inhimillisiä, että poliittisia perusteita. Totuuden kohtaaminen tekee kipeää, ja monelle sen julkisesti ilmaisemista ei esimerkiksi poliittisesti ns. ”kannata” tehdä.

Presidentin intresseille käyttää ”sisällissota”-nimitystä voi olla sekä ulko-, että sisäpoliittisia syitä.

Kun 1918 tapahtuneesta käytettäisiin nimitystä vapaus- ja vallankumoussota, se kantaisi historiallista, puolueetonta totuutta kantavaa merkitystä, joka lisäksi perustuisi kummankin kansallisen osapuolen – punaisten ja valkoisten – omiin määrittelyihin.

Punaiset lähtivät kiihottajiensa julistuksilla (Vallankumousjulistus Suomen kansalle 27.01.1918, Suomen työväen toimeenpaneva komitea, pj. Eero Haapalainen; ja Kansanvaltuuskunnan vallankumoushallituksen julistus 29.1.1918), nimenomaan vallankumoussotaan.

Valkoisten käyttämän vapaussota-nimityksen juuret lienevät mm. hallituksen armeijan ylipäällikkö Mannerheimin 12.3.1918 Päiväkäskyn nro 20 sanoissa, ”loistavasta ... yhteisestä vapautustaistelustamme”, kun Suomi 1918 riisui aseista noin 75 000 täällä ollutta venäläissotilasta, ja kukisti Neuvosto-Venäjän aseistaman kapinan, demokraattisen kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestyksemme kumoamiseksi ja muuttamiseksi kommunismin ”kansandemokratiaksi”, jossa kansalta on viety kaikki valta ja vapauskin.

Kouluopetuksessamme ja julkisen tiedotuksen sanakäytössä siitä, että vapaus- ja vallankumoussotamme 1918 ei suinkaan ollut vain sisällissota, on järjestelmällisesti vaiettu – ja vaietaan yhä.

Kun ”vaikenevaksi kenraaliksi” sanottu Aksel Airo ei hyväksynyt esimerkiksi sisällisota-nimitystä, tv-haastattelussa 1978 (Youtube), hänen pääperustelunsa oli, vapaasti sanoen: ”Mikä sisällissota se sellainen on, minkä rauhansopimus tehdään kahden valtion välillä Tartossa 1920?”

Max Jacobson Tarton rauhanneuvotteluista: ”Neuvosto-Venäjän edustajat aluksi kiistivät, että maiden välillä olisi vallinnut sotatila, mutta Suomen puolelta voitiin lyödä pöytään asiakirjoja, jotka todistivat, että venäläiset sotilaat olivat osallistuneet sotatoimiin Suomessa neuvostohallituksen nimenomaisten käskyjen perustella: ’Trotskin ja Podvoiskin käskyt ovat meille murhaavia’, venäläiset neuvottelijat raportoivat Tartosta Moskovaan” (Väkivallan vuodet, 20. vuosisadan tilinpäätös I-III, osa I).

Trotski oli tuolloin sotaneuvoston puheenjohtaja, Podvoiski sota-asiain komissaari.

Olisiko näissäkin jo aika ”riisua naamiot” niin, että ”vain sotien kylmät kasvot näkyvät”?

Pentti Heiska

Ylistaro

Mainos (sisältö jatkuu alla)

Mainos päättyy

Mainos (sisältö jatkuu alla)

Mainos päättyy

    Tilaa Ilkka-Pohjalaisen uutiskirje

    Saat tuoreimmat uutiset ja puheenaiheet suoraan sähköpostiisi

    Tilaa uutiskirje