Eduskuntavaalit ovat yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja keskustelun kulta-aikaa; nyt jos koskaan ovat kansalaiset kosketuksissa päättäjiin ja kuulemassa ehdokkaiden ehdotuksia ja lupauksia paremmasta tulevasta.
Kaiken tämän teatterin, torvien ja pasuunoiden pauhun keskellä olisi kuitenkin hyvä hetkeksi pysähtyä miettimään nykytilannettamme laajemmasta aikaperspektiivistä käsin.
Tässä työssä historijoitsija Oswald Spenlger on valaisevaa luettavaa.
Hänen mukaansa historia olisi parempi luokitella maailmanhistoriallisten ajanjaksojen (eli: vanha aika – keskiaika – uusi aika) sijasta yhteiskuntien ikäkausien (eli: nuoruus – keski-ikä – vanhuus) mukaan. Kaikki yhteiskunnat siis varttuvat omalla ajallaan.
Spenglerin mukaan elämme länsimaissa vanhuuden aikaa. Sen eräänä osoituksena on ns. ”maailmankaupunkien” nouseminen. Näissä ihmismassat syrjäyttävät yhteisöt ja tiiviit sosiaaliset ryhmät, samalla kun kansakunnan elinvoimat keskittyvät kasvukeskuksiin muiden alueiden näivettyessä pystyyn. Myös intellektuaalinen elämä rajoittuu täten kaupunkeihin.
Tällä kehityksellä on useita muitakin seurauksia, mutta tässä tahdon painottaa elinvoimaisuuden epäsymmetristä jakautumista: maaseutu menettää enemmän kuin mitä se saa takaisin.
Soveltaessamme tätä teoriaa käänteisesti maaseutuun, saatamme päätyä seuraavanlaiseen johtopäätökseen: kansakunnan nuoruudenvoimien uusintaminen täytyy tapahtua maaseudusta käsin ja sen ehdoilla.
Toki voisimme palauttaa maaseutujen ongelmavyyhdin takaisin yksittäisiin osatekijöihinsä (so. opiskelumahdollisuuksiin, kielikysymykseen, taloudelliseen kannattavuuteen tai muihin vastaaviin), mutta näin tehtäessä jäisi pimentoon tuo laajempi kehitys, jonka lieveilmiöiksi nämä edellä mainitut osatekijät voidaan mieltää.
Tilannetta pahentaa entisestään edustuksellisen puoluejärjestelmämme luonne, joka lähtökohtaisestikin on kansalaisia passivoiva järjestely: Poliittinen toimijuus ja ymmärrys ikään kuin ulkoistetaan päättäjille joka neljän vuoden ajaksi, minkä horrostilan ajoittain katkaisee vaalit ja maaseudun ongelmat tuodaan taas hetkeksi päättäjien tietoisuuteen.
Puheilla kansalaisten osallistamisesta poliittiseen päätöksentekoon on pyritty korjaamaan tätä kansalaisten riippuvuutta poliitikoista, mutta nämä toimet eivät yksinään riitä aktivoimaan kansalaisia.
Ratkaisuina se on lähtökohtaisestikin epäilyttävä siitäkin syystä, että sillä oikeastaan pyritään paikkaamaan puolueiden kadottamaa edustuksellisuutta: vaalivoitto toisinaan vetää pidemmän korrren arvokysymyksistä.
Katsoisin kuitenkin, että ratkaisu maaseudun ongelmiin löytyy melko yllättävältä suunnalta – kyläpolitiikasta, nimittäin.
Nykyisin kyläpolitiikalla on melkoisen huono kaiku ja se usein rinnastetaan impivaaralaisuuteen. Niin tai näin, kyläpolitiikan kunnianpalautus vaatii omatoimista aktivoitumista kyläyhdistysten tasolla puoluetoimijoista riippumatta.
Mallia tähän aktivoitumiseen voidaan hakea nuorisoseuraliikkeestä, joka aikanansa toimi suurena kansan hengellisen pääoman herättävänä voimana.
Näin siksi, että kun ihmiset ottivat aktiivisesti osaa yhteisötoiminnasta, tulivat he täten osallisiksi ”yhteisten asioiden hoitamisen” ideasta, mikä kohensi elämänlaatua.
Näiden vaikutusten lisäksi se nykypäivänä sitouttaisi nuoria osaksi maalaisyhteisöä, millä kannustettaisiin nuoria palaamaan maaseudulle ja toimimaan sen aktiivisina, oppineina jäseninä opintojensa jälkeen.
Yhteisöllisyyden kokemus heijastuisi laajemmin myös syrjäytymisen ennaltaehkäisemisenä, elämäntyytyväisyytenä ja työjaksamisena.
Tämän vision todellistumiselle on toki noin kolme ennakkoedellytystä: 1) aito, kaikkia kansalaisia yhdistävä päämäärä, 2) ihmisillä halua, jaksamista ja uskallusta toimia sen puolesta ja 3) tekeviä käsiä, jotka vievät sanoista tekoihin. Eikö Pohjanmaalta näitä löydy?!
Taneli Pelkkala
yhteiskuntatieteiden kandidaatti
Kauhava