Kylmän sodan Suomi

Televisiossa esitetty ohjelmasarja Kylmän sodan Suomi tarkastelee suomettumisen käsitettä ja sisältöä. Voihan tuotakin ajanjaksoa tarkastella. Mutta Konsta Pylkkänen jo aikanaan huomautti, että ”imelin viisauden laji on jälkiviisaus. Sillä alalla saadaan eniten aikaan”. Jotakin imelää ja jälkiviisasta sarjassa onkin. Jutut on ikään kuin irrotettu ympäröivästä maailmanpoliittisesta todellisuudesta, missä silloin elettiin ja toimittiin. Meitä aikalaisia on Suomi vielä täynnä. Tässä joitakin huomioita ja arvioita.

Huolimatta Tali-Ihantalan ja Ilomantsin loistavista torjuntavoitoista, Suomi hävisi jatkosodan, mutta säilytti itsenäisyytensä ja demokraattisen hallitusmuotonsa. Pariisin rauhansopimuksen ehdot olivat kovat ja kytkivät jo monella tapaa ulkopolitiikan osaksi Suomen sisäpolitiikkaa. Kommunistinen puolue sai täyden toimintavapauden, kiellettiin liittoutuneisiin (lue NL:oon) kohdistuva propaganda ja niille (lue NL:lle) vihamielinen järjestötoiminta piti lopettaa. Sotakorvaukset olivat järkyttävän suuret, jne.

Neuvostoliitto oli selkeä voittajavaltio sodassa Natsi-Saksaa vastaan. USA oli varustanut sitä koko toisen maailmansodan ajan aivan valtavalla materiaaliavulla, joka osaltaan vahvisti sen voiton, sekä aseman jatkossakin suurena sotilasmahtina. Sota päättyi Saksan antautumiseen toukokuussa 1945 ja kylmän sodan katsotaan alkaneen jo 1947. Ei siis kovin johdonmukaista ole ollut Yhdysvaltainkaan politiikka. Sodan seurauksena Neuvostoliiton valta ylettyi Baltian ja Balkanin kautta keskelle Eurooppaa ja ns. rautaesiripun synty oli tosiasia.

Suomessa pelättiin miehitystä ihan perustellusti. Neuvostoliitolla oli jo tukikohta Porkkalassa, tykinkantaman päässä Helsingistä. Suomi oli sodan aikana rakentanut Salpa-linjaa miehityksen mahdollisuutta ajatellen. Toteutettiin myös operaatio Stella Polaris, jolla pyrittiin turvaamaan Suomen tiedustelutoiminnan mahdollisuuksia, jos NL miehittäisi Suomen. Operaatiolla oli tarkoitus siirtää varusteita ja materiaalia Ruotsiin ja tukea mahdollista sissisotaa Suomessa.

Tämä oli tilanne, mistä Paasikivi lähti liikkeelle. Paasikiven ajatus oli tehdä välttämättömyydestä hyve ja pyrkiä noudattamaan voittajien tahtoa. Kyse ei ollut alistumisesta vaan viisaudesta hävityn sodan jälkeen ja edellä kuvatussa tilanteessa. Paasikiven linja oli ennen kaikkea luoda hyvät ja toimivat suhteet Neuvostoliittoon. Hänen perusajatuksensa oli saavuttaa NL:n johdon luottamus tunnustamalla sen legitiimit turvallisuusintressit Suomen suunnalla. Vuonna 1956 Paasikivi kuoli ja samana vuonna presidentiksi valittiin Kekkonen, joka jatkoi Paasikiven luomaa linjaa. Kekkonen kuitenkin laajensi Paasikiven ajatusta. Hänen visionsa oli hyötyä suhteista myös taloudellisesti sekä Suomen vapaampina valtiollisina oloina, osana länttä. Niin kuin sitten tapahtuikin. Myöhemmin on paljastunut, että hänellä oli paljon muitakin suunnitelmia mm. Karjalan suunnalla.

On aivan hölmöä verrata Kekkosen aikaa Koiviston aikaan 1980- ja 1990-luvuilla ja ihastella miten silloin muka alkoivat, uudesta presidentistä johtuen, ”puhaltaa vapaammat tuulet”. Tuolloin NL oli ihan toinen valtio kuin Paasikiven ja Kekkosen aikana. Se oli jo heikko ja syvässä rappiotilassa. Viime tapaninpäivänä tuli kuluneeksi 30 vuotta Neuvostoliiton hajoamisesta. Vapaata keskustelua suomettumisen käsitteestä voidaan jatkaa.

Esko Vaismaa

Seinäjoki

    Jaa artikkeli