Yleisöltä

Majesteetti Kekkonen 1978

Jaa artikkeli

Netistä löytynyt Urho Kekkosen viimeinen vaalitentti 1978 esitteli hänet majesteettisena, ruskettuneena ja henkisesti valppaana ehdokkaana. Hän oli vuorossa viimeisenä, jolloin hänellä oli mahdollisuus puolustautua saamalla viimeisen sanan. Toimittajat eivät hiillostaneet häntä, vaikka vastaukset olivat usein autoritäärisiä pyöreitä väistöjä. Nyt hän perusteli ehdokkuuttaan kuuden puolueen pyynnöillä, joihin hän ”taipui” velvollisuudentunnosta.

Se ei pitänyt paikkaansa. Jo kolmisen vuotta ennen vaaleja Kalevi Sorsa vei demarien valtuuskunnan Urkin luo pyytämään tätä ehdokkaaksi, vaikka UKK ei ollut demari, vaan he kekkoslaisia.

Muut puolueet hosuivat perässä todistamaan oikean linjansa. Yksi kerrallaan 6 puoluetta vaelsi valtiaan eteen samoin rukouksin. Eduskunnassa niillä oli 187 edustajaa. Vain 13 oli ulkopuolella.

Hänellä oli nyt koko poliittinen kentällinen kokoomuksesta kommunisteihin takanaan. Viis aatteista. Kekkonen oli Suomen turvallisuuspoliittinen lukko. Näin ajateltiin.

Tuolla asetelmalla oli vaalit jo suoritettu. Vain neljän muutaman prosentin ehdokkaan mukaan tulo pelasti demokratian. Vaalit voitiin suorittaa muotojen mukaan, mutta se oli täyttä teatteria.

Tultuaan 1956 valituksi vain yhdellä äänellä UKK varmasti tunsi nyt itsensä imarrelluksi veristen vastustajien muututtua kilpakosijoiksi. J.K. Paasikivikin saatiin suostuteltua vielä 85-vuotiaana vuonna 1956 Kekkosen vastaehdokkaaksi. Tällä pelinappulalla Kekkonen tulikin valituksi. Paasikivi kuoli samana syksynä.

Kukaan ei ole korvaamaton. Elämä ei tule koskaan valmiiksi. On turha vedota kesken olevaan työhön. Tulevat jatkavat lähtevien tekoja.

Jos Kekkosen kolmas valinta vielä nielaistaan normaalina, neljäs ja viides olivat Suomen demokratian alennustiloja. Ryhdikkäät poliitikot olisivat voineet sen estää 1978 julistamalla oikeaksi noudatetun poliittisen peruslinjan ja yya-sopimuksen liekanarun. Niissä puitteissa vapaa demokratia oli mahdollinen. Samaan tapaan kuin yhteinen kristinusko antaa kaikkien puolueiden toimia yhteisenä arvona.

Sorsa halusi estää Ahti Karjalaisen raketin nousun pyytämällä Kekkosta vielä kerran ehdokkaaksi. Siitä lähti karuselli pyörimään.

Kekkonen mainosti olevansa kansallisen sovun ja yksimielisyyden tavoittelija. Kukaan ei kysynyt, mitä ”kansallinen yksimielisyys” demokratiassa tarkoitti.

Runoilija Etto riimitteli: ”Suomalaista ei erota suomalaisesta muu, kuin kuolema ja – poliisi.” Ristiriidathan kuuluvat demokratiaan. Sopu ja yksimielisyys vallitsee Taivaan valtakunnassa. Sitä sopua hän olisi voinut edistää päästämällä kokoomuksen sukupolven mittaisesta boikotista.

Kuinka upeaa olisikaan ollut, jos Kekkonen olisi jo hyvissä ajoin tiedottanut, että ei lähde mukaan vuoden 1978 vaaleihin ja perustellut sitä neljän kauden riittävällä maratonilla ja korkealla iällä. Joskus kaiken on kuitenkin loputtava. Lisäperusteluna hän olisi maininnut muistelmien kirjoittamisen. Tulevat historioitsijat olisivat saaneet hänen käsityksensä harkittaviksi tutkimustensa perustana.

Näin ei tapahtunut. Jo runsaan vuoden kuluttua dementia alkoi häiritä. Viktor Vladimirovkin joutui toteamaan: ”Presidenti Kekonen on visash miesh, mutta visash mieshkin vanhenee...” Kekkonen joutui eroamaan traagisesti 1981 kesken kauden.

Matti Hurme

Vaasa

Kommentoi

Kommentoidaksesi sinun tulee olla kirjautuneena Facebookiin

    Jaa artikkeli

    Tilaa Ilkka-Pohjalaisen uutiskirje

    Saat tuoreimmat uutiset ja puheenaiheet suoraan sähköpostiisi

    Tilaa uutiskirje