Tässä kaamosajan pimentämässä ja yöttömien öiden maassa olemme tottuneet kuulemaan mystisiä tarinoita luonnosta. Olemme sisäistäneet niitä kerrottavaksi aina seuraaville polville asti.
Me suomalaiset olemme metsien asukkeja ja sieltä saamme ilomme ja rauhamme. Monet meistä ovat kaupungeista eksyneitä tai karanneita pajunkissojen ja marjojen kerääjiä. Me halaamme puita ja odotamme suopursujen kukintaa. Kielojen miedon huumaavassa tuoksussa voi mennä taju.
Omat kotipihat omine polkuineen kuljemme, vaikka silmät ummessa säkkipimeässä.
Jossain tuolla kaukana siintää saunarantojemme kimallus. Siellä lentävät ja laulavat toisenlaiset linnut. Tuo metsänranta, ja tuo lato tuossa sivussa, on meille sitä kaikkein ominta. Koivun lehtien ensimmäistä havinaa olemme oppineet jo odottamaan.
Runokirjojen sivuilta tämä kaikki löytyy. Kalevalankin sivuilla tämä kaikki kerrotaan.
Aina ei ihmispolo ole altis luonnon mystisistä voimista innostumaan. Aina ei edes lukeminen suju. Kalevalaan tutustuminen taisi meille monille osua kohdalle liian aikaisin.
Kalevala on ennen muuta Lönnrotin runoelma ja 1800-luvun taideteos. Se on kansalliseepoksemme. Kalevalan sankareiden seikkailut taisivat viedä päähuomiomme. Kalevalan ihana runokieli luonnosta, jäi monille sivuseikaksi, vaikka se siinä parasta onkin.
Suomalaiset, edesmenneet runoilijat olivat Kalevalansa hyvin lukeneet kuten Eino Leino ja hänen aikalaisensa muut runojen taitajat. Tämän päivän runoilijoista Kalevalansa osaa hyvin lippukulkuetta johtava Aulikki Oksanen. Kalevalaa ovat kuvittaneet nahkakantiseen juhla-asuun asti Akseli Gallen-Kallela ja Aarno Karimo. Vieläkin sen uusi kuvitus voisi ihmisiä kiinnostaa. Kalevalaan uudestaan tutustuminen saataisi olla rikas kokemus. Täällä kukkui äsken käki. Pidetään nyt ainakin tästä kiinni. – Siinä kukkuos, käkönen, helkykyttele, hietarinta. – Kuku illoin, kuku aamuin, kerran keskipäivälläkin.
Katriina Risku-Vartiainen
Vantaa