Uutiset peruskoulusta ovat masentavaa luettavaa. Ihailu on muuttunut uutisoinniksi oppimistulosten romahtamisesta. Opettajien turhautuminen on lisääntynyt ja muuttunut jopa kyynisyydeksi opetuksen ja oppimisen tulevaisuutta kohtaan. Välttämättömien perustaitojen puutteet uhkaavat jo yhteiskuntamme tulevaisuutta. Mitä on tapahtunut?
1980-luvulla opettajat menettivät kiintiöpaikkansa kuntien koululautakunnissa. Se katkaisi tärkeän tietoväylän käytännön opetustyöstä koulutoimen hallintoon ja strategiseen suunnitteluun. Opettajista tuli suoritetyöntekijöitä.
1990-luvun lamassa kunnat ajautuivat tilaan, jossa opetusresursseja alettiin hallinnollis-poliittisesti asemoida yhä enemmän henkilöstökulueriksi. Koulujärjestelmään tuotiin managerimaista hallintokulttuuria, jossa resurssikysymykset nähtiin lähinnä eri mittaluvuilla ilmaistavina tehostamishaasteina. Opetuksen ja oppimisen laatu jäivät taka-alalle opettajien suoritetyön murheiksi.
Lamasta selvittiin laadukkaan opetustyön ja selkeiden tavoitteiden ansiosta. Näillä työkaluilla saatiin vielä kansainvälisesti hyviä tuloksia. Kaikki näytti olevan ulkoa päin kunnossa. Tätä illuusiota vahvisti 2000-luvulla kouluihin vyörynyt digitalisaatio. Teknologiahurmos synnytti uudenlainen opetuksen paradigman, jossa oppilaasta luotiin kuva digitalisilla välineillä avoimia oppimisympäristöjä itsenäisesti ja omatoimisesti hyödyntävästä yksilöstä.
Hurmos jatkui vuonna 2014 alkaneessa opetussuunnitelmien uudistustyössä. Selkeät tavoitteet katosivat ja tilalle tuli oli ainakin Etelä-Pohjanmaalla valtavia, jopa yli 2 000-sivuisia, erittäin sekavia asiakirjoja, joita ei lue kukaan. Digimateriaalit alkoivat korvata opetussuunnitelmaa.
Kun oppiminen alettiin nähdä hyvin yksilöllisenä digiavusteisena prosessina, sosiaalisen kasvulle tärkeä, oma pysyvä opetusryhmä, muuttui lähinnä hallinnolliseksi rakenteeksi. Opetusryhmiä voitiinkin näin kasvattaa ja koostumusta nopeasti muutella. Ei ymmärretty, että oppilaiden ”sosiaalinen atomisointi” ja oppimisen voimakas yksilöllistäminen tuovat väistämättä esille myös varallisuustaustoista aiheutuvia lähtötasoeroja. Järjestelmä suosii selkeästi niitä, joilla on jo etukäteen ”hyvät eväät”.
Jos ja kun näistä eroista tulee oppimisympäristöjen sosiaalista todellisuutta, ne vaikuttavat oppijoiden sosiaalisiin suhteisiin. Koulutyöstä tulee kilpailuareena, jolla ne, joilla on runsaasti kulttuuripääoman ”pelimerkkejä” panostettavaksi pelikentälle, myös korjaavat suurimmat palkkiot. Järjestelmä ei siis enää tunnista oppijan todellista kehityspotentiaalia.
Jatkuva nettialustoilla työskentely myös heikentää oppimisen perustaitojen, analyyttisen lukutaidon, kirjoitustaidon, kokonaisuuksien hahmottamisen ja kriittisen ajattelun valmiuksia, mikä lopulta laskee yleisesti motivaatiota oppimiselle välttämättömään perusuurastukseen
Perusopetuksessa on perinteisesti opetus ”rauhoitettu” luokkahuoneisiin ja järkevästi sekä tavoitteellisesti suunniteltuihin muihin oppimisympäristöihin. Niissä syntyy myös laadukkaan opettajankoulutuksen ja tutkimuksen pohjalle rakentuva käytännön opetuksen hyvä tietotaito.
Viimeisen 20 vuoden aikana kouluihin on kuitenkin ulkopuolelta tyrkytetty ilmiöitä, joiden pedagoginen mielekkyys on kyseenalaista. Ne ovat usein lähinnä viihteellisiä elämyksiä, joiden kuvitellaan lisäävän oppimismotivaatiota. Tällaiset ilmiöt tulisikin aina ensin alistaa hyvin kriittiselle tarkastelulle. Koska tätä työtä ei ole juurikaan tehty, perusopetus joutui turbulenssiin, jossa tavoitteet sumentuvat, pitkäjänteisen työn arvostus heikkenee ja koulun työhön kannustava asenneympäristö alkaa rapautua.
Ei siis ihme, että turhautuminen niin opettajien kuin oppilaidenkin keskuudessa lisääntyy. Tällaisessa tilanteessa, myös tarvittavien resurssien oikea kohdistaminen hankaloituu koko ajan. Luokkatilanteissa nämä ongelmat ovat olleet näkyvissä jo pitkään.
Opetuksen olosuhteiden parantaminen nykyisessä taloustilanteessa on vaikea ja pitkä tehtävä. Nyt tuleekin katse kohdistaa ensisijaisesti niihin olosuhteisiin, jossa laadukas opetus ja oppijat kohtaavat kasvotusten. Siinä kohtaavat aina ihmiset. Koneet ja laitteet ovat aina vain tämän kohtaamisen palvelijoita.
Yrjö Heikkinen
lehtori emeritus
Lapua