Päätoimittajan palsta 5.2. herätti ajatuksia. Hän veti mielestäni mutkia suoraksi. Koen tarpeelliseksi vähän selvittää taustoja. Varsinkin nuorempi kansa on tietämätön ja katsoo asioita vain tämän päivän silmin.
Päätoimittaja Markku Mantila pitää pahimpana suomettumisen aikana sodan jälkeistä viittä vuosikymmentä. Se oli minunkin aktiivista aikaani. Mantilan mukaan tuona aikana Suomi nöyrtyi ja Kekkonen teki nöyristelystä taiteen.
Koen sanan ”nöyrtyi” kansaa alentavaksi. Kyllä silloinkin ajettiin kansan parasta, mutta ei nöyristellen vaan neuvotellen. Vaikka taipuu, se taitu ei kuitenkaan, kuvaa laulu. Mitä taitavampi neuvottelija, sitä parempi lopputulos.
Liittoutuneiden valvontakomissio, joka asiallisesti oli Neuvostoliiton valvontaelin, poistui maasta vasta presidentti Paasikiven presidenttikauden alussa. Komission aika oli vaikeaa aikaa, mutta Paasikiven ja Kekkosen taitavuudella siitäkin kohtuullisesti selvittiin.
Mantilan mainitsemat Kekkosen iskut kokoomusta vastaan juontuvat riitana melko kaukaa. Ei riita yksinpuolin kestä.
Alku on lapuanliikkeessä asti, joka perustettiin 1929. Myös Ilkka-lehden päätoimittaja Artturi Leinonen oli aluksi mukana, mutta siirtyi nopeasti liikkeen näkyvimmäksi vastustajaksi. Myöhemmin hän oli vahva Kekkosen tukimies.
Järjestö olisi nykykielellä terroristijärjestö, joka kyydityksineen ym. väkivaltaisuuksineen päätyi lopuksi ns. Mäntsälän kapinaan, jota kokoomuksen enemmistökin tuki. Tarkoitus ei ollut vähempi, kuin kaataa Suomen laillinen hallitus. Kokoomuksesta noussut presidentti P.E. Svinhuvud piti radiossa voimakkaan puheen, jonka seurauksena lapuanliike hajaantui ja lakkautettiin 1932.
Sanan säilää käytettiin varmaan voimallisesti, jolloin Kekkonen oli jo poliitikko. Maalaisliitto sai selkävoiton, joita ei pitäisi politiikassa ottaa. Se jätti pahat arvet.
Sallittaneen pieni syrjähyppy. Yksi lapuanliikkeen johtajista oli Iivari Koivisto. Minä olen syntynyt samassa talossa, jonka hän omisti ennen isääni. Hän vaikutti monissa asioissa Isonkyrön kehitykseen ja oli mm. Isonkyrön Suojeluskunnan perustajia ja sen päällikkö. Hän muutti 1925 Ilmajoelle.
Muutaman kuukauden jälkeen samana vuotena 1932 lapuanliikkeen raunioille perustettiin Isänmaallinen kansanliike IKL. Liike lupasi noudattaa demokratiaa, parlamentarismia ja Suomen lakeja. IKL:n toiminta oli kuitenkin hyvin ongelmallista, mm. eduskunnan istunnot joutuivat näyttämöksi sen ja vastustajien väliselle kiivaalle sananvaihdolle.
Vuonna 1938 sisäministeri Kekkonen kielsi IKL:n toiminnan sisäasiainministeriön päätöksellä, jonka perusteella Valtiollinen poliisi ryhtyi toimenpiteisiin. Samana päivänä eduskunnassa käytiin kiivas keskustelu päätöksestä. Se kuitenkin hyväksyttiin äänin 121–42.
Helsingin raastuvanoikeus käsitteli asian viikon kuluttua ja kumosi IKL:n toimintakiellon tuomariäänin 2–1. Toimintakieltoa vastustaneista kahdesta tuomarista toinen oli aikaisemmin perustanut kansallissosialistisen puolueen. Lakkautusprosessin epäonnistuminen oli vuorostaan Kekkosen selätys ja ankara isku. Lopullinen IKL:n lakkautuspäätös tuli välirauhansopimuksessa syksyllä 1944.
Sodan jälkeisinä vaikeina vuosina Paasikivi ja Kekkonen vetivät raskaita rauhanneuvotteluja. Kumpaakin ärsyttivät kokoomuksen ylioptimistiset ja kärjekkäät jatkuvat arvostelut. Paasikiven kaksi mottoa ovat jääneet elämään: maantieteelle emme mahda mitään ja Suomen kansa on ulkopoliittisesti lahjatonta.
Kekkosen ja kokoomuksen riita näyttäytyi repivässä vaalikampanjassa vuonna 1956. Ensimmäiset vaalit, jotka itsekin muistan.
Huipennus oli valitsijamiesten kokous, jossa toiselle kierrokselle kokoomus vaihtoi Sakari Tuomiojan presidentti Paasikiveen uskoen hänen syrjäyttävän Kekkosen. SKDL:n valitsijamiehet kuitenkin jakoivat äänensä niin, että kolmanteen ratkaisevaan äänestykseen tulivat K.A. Fagerholm ja Urho Kekkonen. Sen äänestyksen Kekkonen voitti äänin 151–149.
Kokoomuksen valitsijamiehet, mukana pari pappiakin, äänestivät kirkosta eronnutta sosiaalidemokraatti Fagerholmia. Ratkaisevan äänen antajaksi on epäilty useita.
Kekkonen hallitsi maata ns. Paasikiven–Kekkosen puolueettomuuslinjalla. Se tarkoitti hyvien suhteiden pitämistä sekä itään että länteen. Se oli reaalipolitiikkaa eikä suomettumista. Eniten Kekkosta rökitti pieni osa kokoomuslaisista. He eivät halunneet ymmärtää, etteivät NL ja sen ainut puolue ole luopuneet kommunistisen ”ilosanoman” levittämisestä eikä tavoitteesta liittää naapureita hallintaansa. SKP:tä rahoitettiin ja harjoitettiin usein toistuvaa painostusta. Luulen, ettei aivan kaikkea kansalle kerrottukaan.
Kekkonen oli ottanut elämäntehtäväkseen lännettää Suomea niin paljon kuin mahdollista. Ensimmäinen askel oli liittyminen Efta-vapaakauppa-alueeseen liitännäisjäsenenä 1961. Suomen ja Euroopan talousyhteisön (EEC) välinen sopimus tehtiin 1973. Siitä kehittyi myöhemmin EU. NL suhtautui hyvin kielteisesti, kun enemmistö jäsenmaista oli Naton jäseniä. Viimeisin oli Suomen liittyminen Eftan täysjäseneksi 1986.
Suomelle ovi Naton jäsenyyteen avautui todellisena ensimmäisen kerran vasta, kun Neuvostoliitto hajosi ja YYA-sopimus purettiin. Olen vakuuttunut, että Kekkonen voimiensa päivinä olisi siinä tilanteessa hakenut samanaikaisesti Naton jäsenyyttä. Tästä laskettavaa 30 vuotta varmaan Mantila tarkoitti. Sinä aikana meillä on ollut jo neljä presidenttiä, nykyisellä arvostamallani Niinistölläkin jo kymmenes vuosi.
Arvostella voidaan vain tuloksilla, jolloin on todettava maamme kehittyneen Kekkosen aikana kaikin puolin hyvinvointivaltioiden joukkoon. Jos Ukrainan sota joskus loppuu (pääpaino sanalla jos) ja olemme Naton jäsen, niin vuosien saatossa Paasikiven–Kekkosen linjasta, eli hyvistä suhteista länteen ja itään on silloinkin hyötyä.
Simo Vaismaa
eläkeläinen
Isokyrö