Evankelis-luterilainen kirkko arkkipiispa Tapio Luoman johdolla ottaa voimakkaasti kantaa nykyisen hallituksen julkisen talouden tervehdyttämistoimiin ja vie kirkon päivänpolitiikkaan. En ole aivan varma, onko se viisasta ja onko kirkon tehtävä osallistua ihmisten puoluepoliittisten mielipiteiden ohjailuun.
Papit puhuvat tunteisiin vedoten, realiteeteista ja hallitusohjelmasta välittämättä ilman tarkempaa ja tarkastettua tietoa, kuinka heikommilta otetaan. Totta kai heikompiosaisista täytyy kantaa vastuuta. Siihenhän hallitusohjelmassa juuri tähdätään, nyt ja myös tulevaisuudessa.
Ettei vaan kirkkoa olisi viety kuin sitä kuuluisaa pässiä narussa? Siltä tämä nyt näyttää. Kirkon nykyinen poliittinen populistinen julistus ei ole aitoa kristillisyyttä. Tälläkö kirkko yrittää pysäyttää jäsenkadon? Väkisin tulee mieleen SAK.
Kirkon kahtia jakava mureneminen on huolestuttavaa. Kaikki papitkaan tuskin ovat arkkipiispan linjoilla, vaan haluavat pysytellä omalla osaamisalueellaan.
Ehkä kirkolle olisi poliittista agiteeraamista viisaampaa olla huolissaan enemmän henkisestä ja hengellisestä köyhtymisestä ja siirtyä yksilötasolle ja huolehtia enemmän vaikkapa omaishoitajien ja vapaaehtoistyöntekijöiden jaksamisesta. He tekevät pyyteetöntä työtä lähimmäistensä hyväksi itsestään meteliä pitämättä. Usein he ovat itsekin sairaita ja työkyvyttömiä.
Kirkon tehtävä pitäisi olla tasavertaisesti lähimmäiseltä lähimmäiselle annettavaa hyvästä tahdosta versovaa apua verovaroilla tehtävän kasvottoman tukemisen sijaan.
Kirkko suorastaan yllyttää nyt ihmisiä kateuteen. ”Suomessa köyhyys ei ole sitä, että itsellä on vähän, vaan sitä, että toisella on enemmän”, kuten historioitsija, kansanedustaja ja filosofian tohtori Teemu Vähäsarja asian viisaasti ilmaisi. Toki seurakunnat tekevät pyyteetöntä arvokasta diakoniatyötä, joka on pääasiassa ”kasvollista”, henkilökohtaista auttamista.
Mutta asiat eivät ole niin yksinkertaisia, kuin monet papit arkkipiispaa myöten niiden uskottelevat olevan. Heidän puheensa muistuttavat häiritsevästi kesän rasismisyyttelyn jälkeen koko syksyn jatkuneita vasemmistopopulistien puheita viime kevään vaalitappion jälkeen, kun Orpon hallitus demokraattisten vaalien jälkeen äänestäjien tuella alkoi lupaustensa mukaisesti toteuttaa hyvinvointiyhteiskunnan turvaamista myös tuleville sukupolville. Se vaatii jokaisen työkykyisen työikäisen työpanoksen.
Vain työtä tekemällä saavutetaan julkisen talouden tasapaino, joka takaa mahdollisuudet myös heikompien auttamiseen. Onko tämä kirkon mielestä väärin? Eivätkö tulevat sukupolvet ole myös lähimmäisiä, joiden hyvinvoinnista meidän tulee välittää, eikä vain omastamme?
Omaan kristilliseen ajatteluun kuuluu myös tulevista sukupolvista välittäminen. Arkkipiispakin näyttää olevan enemmän vihervasemmiston ”tiedon” varassa kuin että olisi perehtynyt hallitusohjelmaan syvällisemmin.
Näyttää siltä, että kirkko on lähtenyt hakemaan pikavoittoja yhdessä toisen jäsenkadosta kärsivän, eli SAK:n kanssa kosiskelemalla jäseniä mitätöimällä demokraattisen vaalituloksen. Kirkon pitäisi pysytellä politiikan ulko-, ja varsinkin yläpuolella, vaikka se merkitsisi jäsenten menettämistä. Näin taitaa kuitenkin maallistuvassa ja mielenterveysongelmista kärsivässä maassa käydä joka tapauksessa.
Pahinta, mitä kirkko voi tehdä, on lähteä politikoimaan. Tällä jaetaan kansaa hyviin ja pahoihin. Ihminen on ihminen, oli köyhä tai rikas, vanha tai nuori, terve tai sairas. Kaikista, joilla ei ole työkykyä, pitää huolehtia nyt mutta myös tulevaisuudessa. Jo lähitulevaisuudessa huollettavien määrä kasvaa räjähdysmäisesti.
Velan ottaminenko on kirkon tapa hoitaa asiat? Vai huippuunsa nostetut verot, jotka vievät maasta loputkin veronmaksukykyiset hyvinvointiyhteiskuntaa ylläpitävät yritykset ja työntekijät muualle. Tällöin ei pystytä pitämään heikommista huolta. Tämäkö on kirkonkin tavoite?
Kirkkokaan ei ole esittänyt ”varjobudjettiaan” siitä, miten se ratkaisisi hyvinvointiyhteiskunnan jatkuvuuden ja paranemisen tulevaisuudessa – välittämisen tulevista sukupolvista itsekkään ajattelun sijaan. On melko tekopyhää julistaa ”heikoilta otetaan” -hokemaa, kun samalla syödään lapsilta ja lastenlapsilta tulevaisuus ja mahdollisuudet myös lähimmäisten auttamiseen.
Voisi puhua jopa ryöstämisestä, kun kohteena ovat avuttomat lapset, jopa syntymättömät, joiden mielipidettä ei ole voitu kysyä demokraattisissa vaaleissa. Voimmeko edelleen jatkaa nykyisten palveluidemme rahoittamista heidän laskuunsa? Jos kirkon vastaus on myöntävä, monen käsitys kristillisyydestä on ollut väärä. Raamatun sanomaan ja Jumalaan voi uskoa, vaikka ei kirkkoon uskoisikaan.
Kirkolla on instituutiona tärkeä asema yhteiskunnassa mutta ilman jyrkkiä puoluepoliittisia kannanottoja.
Martti Saarikoski
Seinäjoki